One day I'll fly away, leave all this to yesterday

-Nicole Kidman, moulin rouge

Kammoan itkemistä. Se on asia, jota häpeän tehdä jonkun nähden. Se on asia, joka saa minut tuntemaan itseni heikoksi. Ne on niitä hetkiä, kun tunnen itseni liian näkyväksi.

Eilen oli mediaryhmän kuvaukset. Mediaryhmä on ollut harrastukseni nelisen vuotta. Siellä olemme tehneet lyhytelokuvia, musavideon ja kaikenlaista. Sen kautta sain unelmani olla elokuvaohjaaja tai jokin muu media-alan ammattilainen. Toimin tässä projektissa ohjaajana ja kuvaukset olivat ihan hilpeät ja hauskat, mutta sen jälkeen tuli niin paha olo ja täydellinen romahdus. Myöhemmin illalla mdiaryhmäporukalla olimme konsertissa, jossa esiintyi useita eri bändejä. En tiedä mist se alkoi, mutta aloin miettimään kaikenlaisia asioita, kuten tarinaa siitä pojasta, joka minua eniten on satuttanut. Sitä kuinka minä olen tehnyt omasta elämästä monia uhrauksia kavereideni takia ja niiden myötä satuttanut itseäni. Sekä monia muita asioita, joita häpeän niin paljon, että en kykene niitä edes tänne kirjoittamaan. Muutenkin eilinen oli kuin karuselli. Ympärillä oli ihmisiä, jotka puhuivat asioitaan ristiin. Puukottivat toisiaan selkään. Välillä heidän karuselli pyöri niin kovaa vauhtia, että tipuin kyydistä, eivätkä he sitä edes huomanneet. Sama kun en olisi ollut paikalla. Kaikki lähtivät aina luotani. Aina kaikilla oli parempi seura ja mielenkiintoisemmat jutut. Se ei ollut se ajatus mikä sai minut romahtamaan, mutta se edisti sitä. Itkin yhteensä tunnin jossain poissa. Itkin ihmisten keskellä. Itkin sekä salaa ja itkin juoksien karkuun. Itkin, koska tuntui niin pahalta. Viimeinen pisara oli PASA nimisen bändin kappale, nimeltään kesäheinä, jonka jälkeen olin koko loppu tapahtuman muualla. En kestänyt enää. Sitten tulin kotiin ja itkin itseni uneen.

Rönsyilevää romaania kirjavin sanoin

Vähään aikaan en ole käynyt mitään tänne raapustelemassa. Tuntuu, että paljon on ehtinyt tapahtua. Ehkä jopa liikaakin näin lyhyen ajan sisällä. Ensinäkin iloa tulee siltä suunnalta, että sain työharjoittelupaikan, joka on oikea unelma. Tavallaan se stressaa aivan kamalasti. Kahdeksantuntiset työpäivät tälläiselle ihmiselle, joka on kokenut toisinaan todella vaikeaksi muunmuassa viikottain kerran kotoa lähtemisen. Voin vain toivoa, että se antaa puhtia ja rytmiä tähän elämään. Tekemistä ja jotain mitä ehkä jopa odottaa. Toinen onnellinen asia on se, että minusta sitten kuin sittenkin tulee ylioppilas. 3.12. on valmistujaiset. Tuntuu hassulta. Muistan, kun olen ollut joskus toisinaan sukulaisten lakkiaisissa ja tuntuu, että ne ihmiset ovat aina olleet minua henkisesti ja muutenkin paljon vanhemman oloisia. Tunnen itseni vieläkin niin pikkuruiseksi, etenkin kun en ole kovinkaan itsevarma asioista joita teen.

Vaarini tilanne pelottaa minua kokoajan vain enemmän. Viime viikonloppuna olin perheen ja muutamien sukulaisten kanssa mökillä Asikkalassa. Se oli sellainen suloinen hirsimökki keskellä metsää ja kaukana kaikesta. Surullista oli, että mökki oli vuokrattu siksi, että voisimme kaikki yhdessä viettää vaarin kanssa laatuaikaa kokoontuneena yhteen paikkaan pariksi päiväksi, mutta vaarini joutuikin sairaalaan, sillä hän meni entistä huonompaan kuntoon. En olisi tämän takia halunnut edes lähteä mökille. Vaari oli se syy, miksi ajattelin mukaan lähteä, mutta pakosta minut raahattiin mukaan kaikesta huolimatta. Tavallaan siellä oli tylsää, mutta tavallaan ei ollenkaan. Se oli ihan mukavaa vilpoisessa mökissä istua tuijottelemassa rätisevää takkatulta, vaellella yksin metsässä kuunnellen luonnon ääniä, lukea tylsintä kirjaa, jonka olen ikinä avannut (Humiseva harju) ja leikkiä pienten serkkupoikien kanssa, joita en usein näe. Tavallaan sain hetken olla jossain rauhassa kavereiden ongelmilta. Ehkä se on itsekästä ajatella niin, mutta se oli lomaa minulle itselleni, paikassa joka ei kuitenaan ole liian kaukana sieltä, missä ongelmat ovat.

On minulla vieläkin paha olo. Ei se niin helposti lähde pois. Kokoajan olen kauhean epävarma tulevaisuudesta, uusista asioista, sekä niistä menneistä, joita joudun mukanani kantamaan. Psykologilla kävin toiseksi viimeistä kertaa. Hän oli kirjoittanut minulle lapun, jossa kerrotaan asioista, joista olemme keskustelleet, sekä asioista joista hän on eniten huolissaan. Tuon lappusen kanssa joudun mennä terveyskeskukseen ja he laittavat minut jonnekin, jossa on tapaamisia tiiviimmin väliajoin.

Olen myös ehtinyt tehdä erään tärkeän päätösen. Päätökseni on, että alan oikeasti nousemaan tästä mutakuopasta, jonne olen vajonnut ja ehkä jopa osittain itse kaivautunut. Se päätös on hankalaa tehdä. Se vie voimia ja tarvitsee paljon tahtoa. On vaikeaa olla vahva, jos maailma ympärillä imee voimia minusta, kuten Potter tarinoiden ankeuttajat. Imevät iloa pois, mutta tuovat ikävät asiat esille. Silloin on vain mietittävä jotain asioita, joilla on merkitys ja jotka tekevät iloiseksi. Tämän päivän ajatukseni oli mummo, jota en tunne, joka tuli viereeni istumaan bussipysäkin penkille. Hän kehui laukkuani ja alkoi keskustelemaan siitä, että hän ei ole ikinä matkustellut pitkiä matkoja ja puheenaiheet vaihtuivat useasti. Juttelin hänen kanssaan sen tovin odotellessa, kunnes bussini saapui. Hän kiitti seurasta ja minä kiitin takaisin. Se oli oikeasti mukavaa.

Minä olen kuin olenkin joku muu

Toisinaan ihmettelen, että mikä on se syy, minkä takia tätä blogia pidän yllä. Tarkoitus on, että tämä on minun selviytymisblogini, mutta kun minä en tee mitään edes selviytymisen eteen. Pahennan kokoajan tilannettani. Syötän itselleni ajatuksia, joista en pääse eroon. En tee oikeastaan juuri mitään. Olen kotona, enkä keksi mitään kirjoitettavaa, koska mitään ei tapahdu. Pääni on alituinen karuselli. Minä toivon, että löytäisin jonkin ulospääsyreitin tästä tunteesta, joka saa minut tuntemaan oloni tyhjäksi. Tunteesta joka tekee minusta elävän ihmisrobotin, joka tekee vain välttämättömän.

Kädessäni selvä arpi siitä, että olen satuttanut itseäni. Se tuntuu minulle kuin merkiltä siitä, että millainen minä olen. Se tuntuu samalta kun tuntuisi tatuointi. Entäs mitä kertoo se, että join elämäni ensimmäisen kerran, ja join niin, että menetin muistini, koska halusin elää edes muutaman hetken miettimättä. Muutaman hetken paetakseni maailmaa. Ne ovat sellaisia asioita, joita minä häpeän. Minä en haluaisi edes kirjoittaa niitä, mutta jos en kirjoittaisi, tuntuisi että valehtelisin.

Minä olen heikko. Langennut asioihin, joista olen sanonut, että en ikinä tule tekemään. En tunne itseäni enää. Olen joku muu kuin minä. Minä häpeän.

Ehkä minäkin opin vielä joskus lentämään

Olen ollut jotenkin hirmuisen väsynyt. Selaillut vanhoja kuvia, haikaillut menneitä ja tuntenut sitä samaa vanhaa pahaa, joka saa minut jättämään vastaamatta puheluihin ja olemaan vain kotona. Lisäksi olen peloissani. Pelottaa, että jos jokin on pahasti vialla. Kun olen nukkumassa, useinmiten herään tunteeseen, että en voi liikkua. Unihalvaukseen. Niitä on tullut useasti. Mainitsin pienesti lääkärille, joka huolestui. Joudun siis ensi kuussa neurologille, sairaalaan nukkumaan ja tutkituttamaan siinä samalla aivojani. Olen pienenä ollut useasti sairas, tottunut verikokeisiin ja lääkäreihin, mutta tämä on minulle uutta ja erilaista. Yritän siis vain miettiä muita asioita. Aloitin juuri kirjoittamaan tarinaa, johon ripottelen osan elämästäni, mutta ei kuitenkaan tarina minusta. Työnimeksi olen antanut sille tällä hetkellä: Tyttö joka osasi lentää.

Valveunia

Elän kuin tarinaa. Elän satua. Elän unta, mutta olen silti valveilla.

Se tunne, kun nukkuu jonkun vieressä, joka pitelee lämpimästi.

Se tunne kun rakastama ihminen luottaa sinuun ja sinä häneen.

Se tunne kun voit puhua hänen kanssaan kaikesta...

...Kaikesta paitsi tästä sisällä vellovasta rakkaudesta

Eilen elin taas valveunta. En ollut tarpeeksi hereillä lähteäkseni pois.

Keskellä saippuakuplien

Tänään juttelin 10-vuotiaan pikkusiskoni kanssa melkein tunnin. Kyselin häneltä kaikkea. Kaikkea sellaista, mitä en yleensä kysele. Sellaisia syvällisiä. Kaikista ihaninta kaikessa oli, että hän kertoi minulle salaisuuksia, mieltä painavia asioita, joita ei meidän vanhemmille saa kertoa. Vaikka ne tekivätkin mieltäni raskaammaksi, se keskustelu piristi minun päivääni oikeasti. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa oikeasti isosiskoksi. Isosiskoksi, jolle pikkusisko voi kertoa synkimmät salaisuutensa ja unelmansa.

Etsien unelmiani

Tänään metsästin itselleni pienen unelman. 

Haluan oppia puhumaan englantia kunnolla. 

Yhtäkkiä ilman syytä pienelle ajatukselle tuli kovin suuri merkitys.

Juoksien karkuun kaikkea

Jos jokin asia tällä hetkellä painaa eniten, on se, että rakas vaarini on huonossa kunnossa. Samanlaisessa kuin joskus kaksi vuotta sitten. Silloin pelkäsin hänen puolestaan. Silloin sanottiin, että hänelle voi käydä huonosti, mutta ihme tapahtui ja hän parani. Nyt olen kuin palannut takaisin siihen pisteeseen jossa joudun pelkäämään. Voisiko se ihme tapahtua uudelleen? Sitä ei kukaan vielä voi tietää. Kumpa voisikin.

Tänään minulla oli taas psykologi. Pääsin taas vuodattamaan melkein kaikki ajatukset jollekin. Se on niin jännittävää, että miten joku osaa aina kysyä ne oikeat kysymykset minun elämästäni. Tuntuu, että se ihminen tietäisi minusta kaiken. Se asia mikä tuntui vaan tuossa käynnissä erityisen pahalta, oli se, että hän totesi, ettei ole minun kanssani tarpeeksi pätevä. Kertoi olevansa huolissaan ja sanoi, että hän pistää minut jonnekkin eteenpäin. Pelkään aina uusia asioita. Pelkään, että joudun kertomaan itsestäni. Juuri kun olin alkanut tottua. Juuri kun tämä henkilö oli oppinut tuntemaan tarinaani ja kohta joudun aloittamaan sen mutkikkaan kertomukseni aivan alusta uudelle ihmiselle, joka varmastikkin yrittää antaa minulle lääkkeitä ongelmiini. Minä en niitä haluasi. En oikeasti haluaisi. Minulle on niitä yritetty jo antaa. Tiedän, että sorrun niihin jos niitä vielä tarjotaan. Ne tuntuvat niin kiehtovilta. Pieniä pillereitä, jotka veisivät pahaa oloa pois. Minä vain en haluaisi olla niin helppo, että minua parantaisi sormenpään kokoinen tabletti. Minä haluaisin olla minä itse, joka pelastan itseni tästä. Minä en halua olla heikko, pieni ja heiveröinen. Minä haluan olla se ihminen, joka joskus muutamien vuosien päästä voi sanoa ylittäneensä vuoret ja kukkulat itse. Yksin. Käyttämättä pakokeinoja, jotka lamaannuttavat pääni.

Tässä päivässä oli myös muutama positiivinenkin hetki. Näin ystävääni. Sitä syömishäiriöistä, josta olen huolissani. Minulla ainakin oli ihan kivaa ne hetket, kun hänen kanssaan pääsin juttelemaan niistä vakavista ja ei niin vakavista asioista. Se on vain niin kivaa, kun voi kadottaa muun ympäriltä. Keskittyä siihen mitä kuulee. Keskittyä siihen mitä sanoo, koska se ei ole niin tärkeää.

Toinen positiivinen asia oli se, että olin ulkona kävelyllä. Kuuntelin musiikkia ja satunnaistoisto arpoi kappaleen, josta tuli hetkellisesti tavattoman hyvä mieli. Aloin kävellä reippaammin musiikin tahtiin. Minua hymyilytti. Rytmi sai minusta otteen ja lähdin juoksemaan. Juoksu ei tuntunut juoksulta, vaikka sitä se oli. Tuntui kuin olisin tanssinut. Pomppinut ja tuntenut sellaista purkautuvaa onnea, joka oli lähes käsinkosketeltavaa. Se oli varmasti parhaimman tuntuinen hetki koko vuoden aikana. En tiedä miksi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan... Se vain oli.

P.S. Tahdon kiittää teitä ihmisiä, jotka olette minulle kommentoineet, painaneet nappeja ja kertoneet omia kokemuksianne. En oikeasti voi kuvailla sanoin sitä, että miten kivalta se tuntuu. Ja syvät anteeksipyynnöt niille, joille en ole vielä vastannut mitään. Minä aion, mutta olette kirjoittaneet sellaisia asioita, että tuntuu, että omat sanani tällä hetkellä eivät riitä vastalahjaksi. Tuskin oikeasti tulevat riittämäänkään, mutta olen vain niin kiitollinen, että haluan hetken miettiä sanomaanne hetken ja odottaa hetkeä, jolloin olen paremmin kykenevä sanomaan jotain oikeasti järkevää. Minusta tuntuu, että tämäkin merkintä on samaista ja ainaista jauhamista, tai sitten vain luulen niin, koska olen puhunut näistä asioista niin paljon itselleni ja yksin mielessäni. Mutta nyt on hetki kun haluan sanoa tämän: Vaikka en tunne teitä, olette rakkaita. Ikään kuin henkiä ympärilläni, jotka antavat sanasen ja pelastavat osan minua. Kiitos teille siitä.