Minä olen kuin olenkin joku muu

Toisinaan ihmettelen, että mikä on se syy, minkä takia tätä blogia pidän yllä. Tarkoitus on, että tämä on minun selviytymisblogini, mutta kun minä en tee mitään edes selviytymisen eteen. Pahennan kokoajan tilannettani. Syötän itselleni ajatuksia, joista en pääse eroon. En tee oikeastaan juuri mitään. Olen kotona, enkä keksi mitään kirjoitettavaa, koska mitään ei tapahdu. Pääni on alituinen karuselli. Minä toivon, että löytäisin jonkin ulospääsyreitin tästä tunteesta, joka saa minut tuntemaan oloni tyhjäksi. Tunteesta joka tekee minusta elävän ihmisrobotin, joka tekee vain välttämättömän.

Kädessäni selvä arpi siitä, että olen satuttanut itseäni. Se tuntuu minulle kuin merkiltä siitä, että millainen minä olen. Se tuntuu samalta kun tuntuisi tatuointi. Entäs mitä kertoo se, että join elämäni ensimmäisen kerran, ja join niin, että menetin muistini, koska halusin elää edes muutaman hetken miettimättä. Muutaman hetken paetakseni maailmaa. Ne ovat sellaisia asioita, joita minä häpeän. Minä en haluaisi edes kirjoittaa niitä, mutta jos en kirjoittaisi, tuntuisi että valehtelisin.

Minä olen heikko. Langennut asioihin, joista olen sanonut, että en ikinä tule tekemään. En tunne itseäni enää. Olen joku muu kuin minä. Minä häpeän.