Osaan jopa...

Mua hävettää tulla tänne takaisin. Niin kauan mä olen ollut poissa, mutta nyt mä olen palannut ja täällä taas. Mä haluan kertoa teille, että mä olen vielä ihan hengissä. Jotenkin mä aloin pelätä tätä blogia. Jotenkin tuntui pitkään, että se vaan söi sisältä kun kirjoitin.

Nykyään mun elämä on ihan muuttunutta. Mä muutin toiseen kaupunkiin pois kotoa. Kauas riidoista ja kontrolloinnista. Kauas. Monen tunnin päähän kodista. Mulla on uusi koulu, uusia ystäviä ja tietysti vanhoja ystäviä aivan älytön ikävä, mutta musta tuntuu, että tää on ollut uusi alku. Uusi alku sille mitä minä olen. Välillä iskee kamala olo. Edelleenkin mun sisällä asustelee se ujo pieni tyttö, joka ei oikein osaa olla. Osaa olla ihmisten keskellä, tai ainakaan oikeasti kuulua sinne. Ihmisten keskellä puhumassa, nauramassa ja olemassa, mutta kuitenkin viikonloput yksin omien mietteiden kanssa. Mä vain en osaa, enkä mä tiedä miten mä osaisin.

Miten mulla täällä muuten on mennyt? Tuntuu, että kotoa pääseminen oli parasta ikinä. Toki ikävä sinnekkin on välillä kova, mutta se vapaus tehdä mitä vain, mihin aikaan vain, koska vain, kenen tahansa kanssa vain ilman valvovia silmiä ja syytöksiä maistuu paremmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Olen ollut täällä jo noin puoli vuotta ja oikeastaan täytyy myöntää, että aluksi saatoin heittää kaikki perjaatteeni kokonaan pois. Täällä ei ole vanhempien lisäksi myöskään muita tuttuja ystäviä, joiden mielipiteet minun teoistani häiritsisivät. Tarkoitan sitä, että heitin pari kuukautta roskiin ja tein virheitä niin paljon kuin vain suin kerkesin. Tein tekoja, jotka eivät ole koskaan tuntuneet mielestäni hyviltä ajatuksilta, join paljon, poltin, järjestin juhlia, juoksin juhlista juhliin, hankin mitä oudompia ihmissuhteita... Mutta nyt olen rauhoittunut. Ehkä se oli se nuoruudestani puuttuva palanen, joka piti täyttää. Ehkä minä jotain siitäkin kaikesta opin.

Olen voinut paljon paremmin, kuin blogini alkuaikoina. En halua sanoa enempää, sillä muuten pelkään, että kuitenkin vajoan takaisin pohjalle, mutta olo on toiveikas. Olo on se, että uskaltaa hymyillä. Olo on se, että lumihiutaleet kasvoilla tuntuvat söpölle ja haluaisin halata kaikkia. Olo on se, että osaan jopa rakastaa.

Yksin

Ensinäkin mä pyydän anteeksi sitä, että en ole käynyt kirjoittamassa pitkään aikaan. On ollut niitä huonoja päiviä ja vastaavasti niitä vähän parempia.

Katson ikkunasta ulos. Siellä on kaunis ilma, mutta en jaksa mennä sinne. Haluan istua sisällä, kuunnella musiikkia ja hautautua peiton alle. Tässä on tapahtunut niin paljon kaikenlaista.

Pari viikkoa sitten äitini kanssa minulle tuli varmaan maailman turhin riita, joka yltyi varmaan yhdeksi kamalimmista päivistä. Lievennetysti kerrottuna äiti alkoi valittaa, että hänellä on paha olla. Sanoin, että niin minullakin, mutta ei hän koskaan kuuntele. Siihen sain vain kommentteja: "Ei kukaan voi ymmärtää", "ei ketään kiinnosta", "sun elämä on vaan liioiteltua teinidraamaa". Se oli kamalaa. Sain jonkun kohtauksen, että kaikki napsahti päässä. Kiroilin ekan kerran vanhempien kuullen sitten lapsuuden ja itkin. Huusin, että kukaan ei edes yritä tajuta. Lisää vähättelyä, lisää kyyneliä ja silloin isä tuli hullunkiilto silmissä mun luokse. Se vaikutti siltä, että se löisi kohta. Tuijotin tuimana takaisin, valmiina vastaanottamaan kivun. Myöhemmin äiti otti käteen koko keittiön terävimmän veitsen, asetti omalle ranteelle ja painoi sen ihoon. "Mä olen tätä myöten täynnä koko elämää!" Ja silloin mä lähdin omaan huoneeseen. Mä itkin ja itkin ja itkin. Halusin kuolla. Halusin kuolla enemmän kuin koskaan. Ekaa kertaa mulle sanottiin suoraan, että kukaan ei oikeasti välitä ja ketään ei oikeasti kiinnosta.

Tuntuu, että aina kun koitan puhua mun murheista jollekkin... Edes alottaa, niin aina vaihtuu puheenaihe. Aina sanotaan väliin jotain, mitä hassua nyt sattuikaan tulemaan mieleen. Mä en jaksa analysoida asioita enää viikon päästä kun on ollut paha olo. Mä haluan puhua sillon kun mun on ja silloin harvoin on ketään lähellä. Silloin mua yritetään lohduttaa jollain hauskalla vitsillä ja muutaman päivän päästä taas valitetaan, kun mä en kerro ikinä mitään mistään! Se sattuu.

Ja sekin sattuu, että tuntuu, että kaikki ihmiset etääntyy. Kokoajan mulla on kiire. Työharjoittelu käynnissä, pääsykokeita kouluihin ja kaikkea muuta mahdollista. Pelkään että menetän parhaat ystävät. Pelkään, että ne unohtaa mut. Mä en jaksa tätä enää. Mulla on vaan muutama kaveri, joille uskallan kertoa edes jotain. Mä olen ihan yksin. Lähetin jopa vanhalle luokanopettajalle viestin, kun oli paha olla. Se oli epätoivoista, mutta se oli ainut mitä silloin enää keksin. Se oli pakko tehdä.

Haaste minulle, haaste sinulle

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin. 

Ihana ihminen, jonka blogi on tässä!

2. Sen jälkeen kerro 7 random faktaa itsestäsi.

3. Anna awardi eteenpäin lempibloggaajille/ blogeille.

 

 

1. Millaisen elämän oikeasti haluaisin? 

 

Totuus on se, että tavoittelen toisia mahdottomia asioita ja unelmia, koska ne oikeat unelmat ja asiat ovat kuin saduista ja elokuvista. Lauluista ja runoista. Haluaisin oikeasti olla ihminen, jolla olisi sopivasti rahaa taskussa siihen, että voisi lähteä maailmalle. Oppia soittamaan kitaraa ja soitella sitä Pariisin kaduilla, kävellä piirustuslehtiö kainalossa Skotlannin kujilla. Pompata ensimmäiseen laivaan mikä sattuu sen hetkisestä satamasta lähtemään katsomatta ollenkaan minne se menee. Eihän sellainen oikeasti olisi mahdotonta? Mutta on se silloin, kun on kasvatettu "väärin": "Pysy aloillasi. Käy koulua. Hanki työ." Haluaisin olla sellainen. Villi ja vapaa ja ilman mitään rajoja. Mielessäni mä vähän olen muutenkin vähän kaikessa ilman rajoja, mutta leikin että ne on, koska mietin niin hirveästi mitä kukakin minusta ajattelee.

 

2. Lapsuus 

 

Ensimmäiset muistoni ovat sairaalasängystä. Eivät ne ole semmosia muistoja, että minä oisin ne keksinyt, vaan muistan semmosia hetkiä, kun se minun vieressä oleva pieni vaaleanpunaraidallinen pupu oli joskus liian kaukana. Ja se, kun minulle pistettiin sydänkäyrä läpyskät, niin sille pupulle laitettiin myös yksi. Ja siellä haisi. Ei sairaalalta, vaan joltain kummalliselta aineelta, mitä ne niihin läpysköihin laittoivat. Omistan astman. Sen takia olin jo alle yksi vuotiaana jatkuvasti kipeänä. Joskus se meni niin pahaksi, että kerran olin hengissä vain hengityslaitteilla. Meinasin kuolla. Sen tietää tosi harva.

 

3. Tunnen itseni pojaksi

 

En tiedä mistä se johtuu. Ei minulla ikinä ole ollut mitään tarvetta pukeutua kuin poika, tai edes halua olla sellainen. Tunnen vain itseni sellaiseksi. Olen kuullut joiltakin, että olen todella naisellinen, mutta silloin olen aina ollut todella yllättynyt. Mekot ja sellaiset tuntuvat vaikeilta päällä ja sellaisilta, etteivät ne kuulu minulle, vaikkakin silti pukeudun niihin. Katson itseäni peiliin ja näen siellä tytön, joka ei näytä tytöltä. Hiukset sotkussa, kasvot kuin tytön ja pojan sekoittuma, ei mitään naisellista ja eleetkin isoja ja outoja. En tiedä. Ja olen muutenkin aina ollut hieman poika! Leikin lapsena autoilla ja lelulehdistä selailin kaikki vakoilu ja salapoliisi jutut. Lempi elokuvia ovat Star Warssit ja voi sitä riemun määrää, kun joku pikkupoika tulee kysymään: "Ai säkö muka Star Warssista tykkäät?!" Se minä olen. Poika. Ainakin sisäisesti. Poika joka pukeutuu tytön vaatteisiin. "Outolintu kummajainen... Huuto kaikuu se kysyy ootko mies vai nainen?" 

 

4. Millainen ihminen olen puhumaan

 

Viimeaikoina olen alkanut tuntemaan itseni koneeksi, joka ei toimi. Sitä pyydetään puhumaan, mutta se ei ole tottunut siihen ellei se aloita sitä kokonaan itse, tai ellei ole oikeaa aihetta. Tajusin, että esim "small-talk" on minulle aivan mahdotonta! Pelkään törmätä kaduilla tuttuihin, jolloin pitäisi pysähtyä ja keskustella jotain. En minä osaa! Sama asia on myös esimerkiksi puheluiden aikana tai silloin, jos kaverin kanssa vain jutellaan. Silloin pitäisi osata sanoa jotain itsestään, mutta minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tapahdu mitään. Tuntuu etten oikein tunnekkaan mitään. Siksi minusta on parhaimpia hetkiä, kun minulta kysytään kysymyksiä tai annetaan joku aihe, mistä osaan puhua, mutta muuten olen varsinainen tuppisuu ja se on tosi kurjaa. Minun täytyy opetella. Joskus vain pelottaa, että opinko koskaan. Menen vain paniikkiin.

 

5. Tatuointikuume!

 

Sellaista minulla ei aiemmin ollut kunnollista. Nyt tuntuu, että haluaisin noin miljoona, enkä osaa päättää mikä on niistä minulle kaikista tärkein tai oikeasti kivoin. Ensimmäinen tatuointiajatus ikinä oli semmoinen pienenpieni kysymysmerkki. Se olisi vähän kuin minä. Lempi aine lukiossakin oli filosofia. Rakastan miettiä asioita ja niin kauan että järkikin meinaa lähteä. Ja se, että ikinä mitään ei voi tietää varmasti ja muutenkin kaikki erilaiset ajattelutavat. Toinen ajatus oli pienenpieni punavalkoinen pyöreä tikkari nilkkaan. Vain siksi, että se olisi tosi suloinen. Kolmas on ehkä (huom ehkä) suosikkini. Eli Peter Panin lentävä varjo. Se kertoisi minulle ajatuksestani siitä, että en ikinä halua olla täysin aikuinen ja tylsä. Aina hitusen lapsi. Peter Pan oli myös pienenä lempi Disney satuni ja nykyisin rakastan Finding Neverland nimistä elokuvaa, joka saa minut aina kyyneliin. Samalla se olisi myös muisto lukioajoilta, jotka ovat minulle monin tavoin tärkeitä (pääsin esiintymiskammostani jotakuinkin eroon, voitin pahimpia pelkoja, sain ihania ystäviä, upeita kokemuksia, kauniita sanoja...) ja ne ne ajat tulevat mieleen, koska esiinnyin Peter Panina sekä eräässä esityksessä, että penkkaripäivänä. En tiedä. Peter Pan vain on... Peter Pan. Neljäs ajatus on ehkä liian kliseinen. Joku biisin nimi tai sanoitus. Joko Hey Heather tai Pasa nimiseltä bändiltä. Pasa kuvastaa minulle sitä outoutta mitä minä olen, Hey Heather taas minulle... selviytymiskeino. (ks. kohta 7)

 

6. Nolo roolipelaaja

 

Ajattelen niinkin syvällisesti, että olen varmaan päästäni vajaa ja vinksahtanut. En ole sellainen roolipeliharrastaja, joka käy joillain roolipelisivuilla, saatika pelaa mitään pelejä yleensä ylipäätänsäkkään koneella. Minun roolipelaaminen on twitterissä accountilla, joka on erään tv-sarjan hahmo. Se on mielestäni aivan supernoloa. Vielä nolompaa, että olen aina aivan innoissani, jos joku tulee hehkuttamaan minulle, kuinka ihana minä olen, vaikka kyseessä on se roolihahmo. Ehkä se, että ajattelen sen säälittäväksi, tekee siitä säälittävämpää, mutta muuten se on vain tylsän päivän ajanvietettä ja tosi kivaa sellaista, mutta huhhuh... Toisaalta en tiedä ensimmäistäkään, joka tällaista tekee ja minua hävettää niin paljon, että todella harvalle olen asiasta kertonut.

 

7. Kaikki on tärkeää

 

Sen lisäksi, että minulle on tärkeää ystävät ja perhe ja luottamus ja kaikki sen sellainen... Minä teen päässäni kaikesta aivan pienestä niin tärkeää, että se onkin yhtäkkiä minulle "rakkaus" tai "selviytymiskeino" tai "elämäntapa" tai jotain muita maailmaamullistavia sanoja. Kuten musiikki. Se on selviytymiskeino. Televisiosarja Lost oli aikoinaan minulle pelastus masennuksesta. Lehdet ovat vihreitä ja haluan kävellä ulkona kesäisin iltahämärässä haistelemassa raikasta ilmaa... Se on elämäntapa. Tärkeää minulle on kerätä klassikkoelokuvia. Kuinka upeaa on omistaa kokoelma klassikoita ja mutustella sitä sanaa omassa mielessään. Tai kuinka tällä hetkellä kirjoittamani kirjan tekeminen on tärkeää, kun voin lukea sen joskus myöhemmin ja sanoa kirjoittaneeni sen todella. Näitä esimerkkejä oli nyt hyvin vähän, mutta minulla on paljon tärkeitä asioita ja ne ovat oikeasti tärkeitä, mutta ongelma on se, että teen niistä kai itse sellaisia. Liian tärkeitä. Niitä ilman ei voi olla tai elää. 

 

HAASTAN:
KAIKKI tämän blogin lukijat ja haastan teidät myös lisäksi linkkaamaan minulle tulevan merkintänne. :) 

Ajaa minut hulluksi

Keikoilla käynti on minulle oikeasti kuin joku huume. Minä pelkään kuin hullu, että tulen kipeäksi. Pelkään oikeasti, niin että on fyysisesti huono olo. En halua olla lauantaina kipeä, kun silloin minulla olisi mahdollisuus saada taas kerran rakasta huumettani. Haluaisin niin voida näyttää tämän tunteen. Ei sitä kukaan muuten voi ymmärtää kunnolla.

Kirjoittaen oikeita elämäntarinoita

Tänään olen tehnyt jotain valtavan tyhmää. Tänään olen leikkinyt olevani mitä suurimmassa sadussa ja vienyt sitä tarinaa eteenpäin. Satua, jota ei voi kumittaa. Voi vain vaihtaa suuntaa ja kirjoittaa lopun eri tavalla.

Olisikohan niin..?

Elämä on oikeasti kuin tarina. Semmoinen, joka on kirjoitettu musteella. Mustetta ei voi pyyhkiä. Jos yrittää, niin se vain sotkeentuu.

Se kun ei mikään voi tuntua tämän paremmalta

Uhkun ja puhkun tänään jonkinnäköistä outoa energiaa, vaikka vuosi alkoikin mitä huonoimmissa merkeissä. Töitä, vaarin hautajaiset, riitoja ja muuta eripuraa, mutta silti sain kerättyä oudolta tuntuvaa energiaa musiikista, kirjoista ja keikasta, jolla olin eilen.

Miten voi tuollaiset asiat (kuten keikka) tehdä niin paljon? En tajua sitä, enkä varmaan tule tajuamaankaan, mutta sillä ei ole minulle väliä, sillä pääasia on että tunnen itseni välillä onnelliseksi, vaikka syy kuulostaisi kaikista mitä tyhmimmältä. Kyseessä on lempibändini Hey Heather. Sen bändin keikat ovat minulle kuin akkulaturi. Sen avulla jaksan pitkänkin ajan tuntien sellaista kummallista hehkua sisällä. Sellaista, joka tuntuu niin oikealta, että sitä voisi niellä. Sellaista, joka kasvaa kun hengittää. Sellainen, joka on jotain oikeaa, eikä sitä voi määrätä tulemaan. Se on se syy kysymykseen: "Ai taasko meet keikalle?" Se on vastaväite päässäni lauseeseen: "Eks toi oo ihan sika tyhmää rampata jossain tollasessa, ku vois muutaki tehä?" 

En vain voi sille mitään. Jos joku tulee onnelliseksi rahasta, jos joku tulee onnelliseksi vaatteista, jos joku tulee onnelliseksi musiikin soittamisesta, jos joku tulee onnelliseksi kirjoittamisesta, jos joku tulee onnelliseksi siitä, että juoksee baareissa, jos joku tulee onnelliseksi siitä, että muutti juuri uuteen taloon, jos joku tulee onnelliseksi siitä, että löysi jonkun vierelleen... Uskoisin, että se tuntuu juuri tältä. Toisille tämä on aivan pikkuasia, minulle se on lähestulkoon oikea rakkaus.

Antaisin lämpimiä villapaitahaleja teille kaikille

Vaikka on tällä hetkellä todella paha olla omien huonojen päätöksien ja tekojen takia, joista tuntuu, että en pääse eroon, päätin siitä huolimatta, että teen mieluummin vähän pirteämmän postauksen. Nimittäin eilen olin niin kamalan onnellinen. Todella onnellinen.

Eilisen suunnitelma minulla oli, että menen yhden kaverini luokse kyläilemään. Kävelin sisälle ja kaverini tuli ovelle vastaan. Kaikki vaikutti aivan normaalilta, kunnes yhtäkkiä kuulin: "YLLÄTYS!" huudon. Melkein kaikki parhaimmista kavereistani olivat siellä. Sain aivan ihanat yllätyssynttärit! En edes osaa kuvailla sitä tunnetta, mikä siitä hetkestä tuli, kun kaikki astuivat näkyviin.

Minulla on maailman ihanimmat kaverit!

Joulun tuoksuisissa varjoissa piileskellen

Ihan ensiksi haluan sanoa kaikille HYVÄÄ JOULUA, näin jälkikäteen ja toivon, että mahdollisimman monella on ollut rauhallinen ja turvallinen olo.

Pari viikkoa ennen joulua olivat kokonaisuudessaan aivan kamalia. Sain kaikki suuttumaan itselleni, sillä puhuin paljon mieltä ahdistavia ajatuksia suoraan. Ajattelin, että joulu tulisi olemaan helpompi, jos ei tarvitsisi enää olla vihainen kenellekkään. Jos ei tarvitsisi kylvää ankeita ja vihaisia asioita mielessä. Laskin hieman väärin ja päivää ennen joulua oli niin huono omatunto kaikesta mitä sanoin. Sellainen olo, että halusin, että kaikki vihaisivat minua.

Kaikesta huolimatta loppujen lopuksi päätin, että en halunnut välittää, koska kuitenkin niin moni ymmärsi tekoni. En jaksanut miettiä niitä asioita lähes ollenkaan näiden kahden päivän aikana. Tuntuu vain hieman tyhmältä, että en ole ollut kauhean surullinen, mutta en iloinenkaan. Sellainen neutraali. Vihaan neutraalia. Tärkeintä nyt ehkä kuitenkin on, että on ollut kodikas olo, ehkä jopa hieman jouluinen, millainen se ei ole onnistunut pariin vuoteen olemaan.

Ja tällä hetkellä olen ihan iloinen, sillä juttelen mesessä neljälle hyvälle kaverille. Yksi on oikeastaan vanhempi tuttu, jolle en ole puhunut pitkään aikaan. Yksi on tällä hetkellä Amerikassa. Ja sitten nuo kaksi tuollaista, joille puhuminen on yleensä minulle kaikista tärkeintä, koska ne on niitä ihmisiä, joille puhuminen aina piristää. Aina ja joka kerta.

Ajattelin, että voisin mennä syömään vielä yhden joulutortun ja sitten mennä nukkumaan! Leppoisaa uudenvuoden odotusta teille kaikille!

Kun ei kivulle laastaria

Olen surullinen ja vihaan itseäni.

.vihaan itseäni ja olen surullineN

 Sellainen olo minulla nyt on. Itkettää. Sattuu. Pelottaa, että joulukin menee tästä tunteesta pilalle. Tunnen itseni nyt niin vialliseksi. Ilkeäksi. Kaveri, joka on ollut kaverini kaikista pisimpään... Ei sitä enää kiinnosta mitä minulle kuuluu. Se ei enää kerro minulle suoraan, jos jokin minussa tai käytöksessäni häiritsee. Kuulen kaiken aina valituksena hänen äidiltään. Minä sanoin asiasta suoraan. Puhuin faktat julki. Sen jälkeen emme ole olleet missään yhteydessä. Minä en soita hänelle. En vaikka kuinka häiritsisi. Minä en tehnyt väärin.

Sitten se yksi ihminen, joka on niin kauhean tärkeä. Yksi ystäväni sanoi, että minun pitäisi vain päästää irti. Antaa tämän elää vain omaa elämäänsä, koska kyseinen henkilö vain satuttaa minua teoillaan ja sanoillaan. En minä pysty. Kaksi vuotta sitten minulla oli yksi hyvin samankaltainen ystävä. Todella hyvä ystävä, kunnes hän vaihtoi seuraa ja veti huvinpäin välit poikki. Siitä minulle jäi traumat. Paha olo, jota kannan sisälläni vieläkin. En halua, että se sama käy uudelleen, vaikka kaikki merkit näyttävät siihen suuntaan: roikun perässä, vaikka toinen selvästi haluaa karkuun. En vaan osaa enää kuvitella elämääni ilman häntä! Ihan oikeasti. Millään ei enää olisi mitään merkitystä.

Ja tämä ystävä jolta tuli kyseiset neuvot. Hänen kanssaan meille tuli myös eilen riitaa, sillä hän ei uskalla kertoa minulle mielipiteitään asioista. Silloin kun hän ei niitä kerro, hän myös vaihtaa puheenaiheen pois kyseisestä aiheesta, vaikka se olisikin minulle juuri yksi niistä tärkeimmistä aiheista. Tämä henkilö on ehkä ainut, jolle olen voinut puhua näistä tietyistä asioista vilpittömästi katumatta ja enemmän kuin kenellekkään muulle ja nyt minusta tuntuu, että en voi enää, sillä ei hän halua puhua niistä. Ei vain halua.

Ja tällä hetkellä tunnen olevani niin yksin. Yksin koska kolmen tärkeän ihmisen välillä on kitkaa. Sellaista kitkaa, että minuun sattuu niin paljon, että pelkään ettei ulospääsyä ole. En jaksa enää.

Vähemmän, kuin mitä tarvitsen

Tuntuu, että kaikki vilisee ympärillä liian nopeasti. Tuntuu, kuin en tuntisi.
Miksi Joulu ei tunnu enää miltään? Miksi kirkkaat valot kauppojen seinustoilla eivät enää houkuttele minua ostamaan? Miksi kotoa lähteminen on yhtä arkisen tuntuista, kun paikoilleen jääminen?
Miksi tuntuu siltä, että nauran paljon, mutta oikeasti vain todella harvoin?

Kysymyksiä ja pienenpieniä sanasia siitä, kun mikään ei tunnu enää miltään.
Tällä hetkellä minun sisälläni elää vain yksi tunnemöykky ivaa, vihaa, surua ja katkeruutta, josta vain yksi pieni palanen on jotain kaunista. Se möykky minussa on ainut asia, joka kertoo minun olevan elossa. Ihminen, joka pystyy tuntemaan, mutta silti ei lähes ollenkaan.