Graffiti sydän

One day I'll fly away, leave all this to yesterday

-Nicole Kidman, moulin rouge

Kammoan itkemistä. Se on asia, jota häpeän tehdä jonkun nähden. Se on asia, joka saa minut tuntemaan itseni heikoksi. Ne on niitä hetkiä, kun tunnen itseni liian näkyväksi.

Eilen oli mediaryhmän kuvaukset. Mediaryhmä on ollut harrastukseni nelisen vuotta. Siellä olemme tehneet lyhytelokuvia, musavideon ja kaikenlaista. Sen kautta sain unelmani olla elokuvaohjaaja tai jokin muu media-alan ammattilainen. Toimin tässä projektissa ohjaajana ja kuvaukset olivat ihan hilpeät ja hauskat, mutta sen jälkeen tuli niin paha olo ja täydellinen romahdus. Myöhemmin illalla mdiaryhmäporukalla olimme konsertissa, jossa esiintyi useita eri bändejä. En tiedä mist se alkoi, mutta aloin miettimään kaikenlaisia asioita, kuten tarinaa siitä pojasta, joka minua eniten on satuttanut. Sitä kuinka minä olen tehnyt omasta elämästä monia uhrauksia kavereideni takia ja niiden myötä satuttanut itseäni. Sekä monia muita asioita, joita häpeän niin paljon, että en kykene niitä edes tänne kirjoittamaan. Muutenkin eilinen oli kuin karuselli. Ympärillä oli ihmisiä, jotka puhuivat asioitaan ristiin. Puukottivat toisiaan selkään. Välillä heidän karuselli pyöri niin kovaa vauhtia, että tipuin kyydistä, eivätkä he sitä edes huomanneet. Sama kun en olisi ollut paikalla. Kaikki lähtivät aina luotani. Aina kaikilla oli parempi seura ja mielenkiintoisemmat jutut. Se ei ollut se ajatus mikä sai minut romahtamaan, mutta se edisti sitä. Itkin yhteensä tunnin jossain poissa. Itkin ihmisten keskellä. Itkin sekä salaa ja itkin juoksien karkuun. Itkin, koska tuntui niin pahalta. Viimeinen pisara oli PASA nimisen bändin kappale, nimeltään kesäheinä, jonka jälkeen olin koko loppu tapahtuman muualla. En kestänyt enää. Sitten tulin kotiin ja itkin itseni uneen.