Yksin

Ensinäkin mä pyydän anteeksi sitä, että en ole käynyt kirjoittamassa pitkään aikaan. On ollut niitä huonoja päiviä ja vastaavasti niitä vähän parempia.

Katson ikkunasta ulos. Siellä on kaunis ilma, mutta en jaksa mennä sinne. Haluan istua sisällä, kuunnella musiikkia ja hautautua peiton alle. Tässä on tapahtunut niin paljon kaikenlaista.

Pari viikkoa sitten äitini kanssa minulle tuli varmaan maailman turhin riita, joka yltyi varmaan yhdeksi kamalimmista päivistä. Lievennetysti kerrottuna äiti alkoi valittaa, että hänellä on paha olla. Sanoin, että niin minullakin, mutta ei hän koskaan kuuntele. Siihen sain vain kommentteja: "Ei kukaan voi ymmärtää", "ei ketään kiinnosta", "sun elämä on vaan liioiteltua teinidraamaa". Se oli kamalaa. Sain jonkun kohtauksen, että kaikki napsahti päässä. Kiroilin ekan kerran vanhempien kuullen sitten lapsuuden ja itkin. Huusin, että kukaan ei edes yritä tajuta. Lisää vähättelyä, lisää kyyneliä ja silloin isä tuli hullunkiilto silmissä mun luokse. Se vaikutti siltä, että se löisi kohta. Tuijotin tuimana takaisin, valmiina vastaanottamaan kivun. Myöhemmin äiti otti käteen koko keittiön terävimmän veitsen, asetti omalle ranteelle ja painoi sen ihoon. "Mä olen tätä myöten täynnä koko elämää!" Ja silloin mä lähdin omaan huoneeseen. Mä itkin ja itkin ja itkin. Halusin kuolla. Halusin kuolla enemmän kuin koskaan. Ekaa kertaa mulle sanottiin suoraan, että kukaan ei oikeasti välitä ja ketään ei oikeasti kiinnosta.

Tuntuu, että aina kun koitan puhua mun murheista jollekkin... Edes alottaa, niin aina vaihtuu puheenaihe. Aina sanotaan väliin jotain, mitä hassua nyt sattuikaan tulemaan mieleen. Mä en jaksa analysoida asioita enää viikon päästä kun on ollut paha olo. Mä haluan puhua sillon kun mun on ja silloin harvoin on ketään lähellä. Silloin mua yritetään lohduttaa jollain hauskalla vitsillä ja muutaman päivän päästä taas valitetaan, kun mä en kerro ikinä mitään mistään! Se sattuu.

Ja sekin sattuu, että tuntuu, että kaikki ihmiset etääntyy. Kokoajan mulla on kiire. Työharjoittelu käynnissä, pääsykokeita kouluihin ja kaikkea muuta mahdollista. Pelkään että menetän parhaat ystävät. Pelkään, että ne unohtaa mut. Mä en jaksa tätä enää. Mulla on vaan muutama kaveri, joille uskallan kertoa edes jotain. Mä olen ihan yksin. Lähetin jopa vanhalle luokanopettajalle viestin, kun oli paha olla. Se oli epätoivoista, mutta se oli ainut mitä silloin enää keksin. Se oli pakko tehdä.