Juoksien karkuun kaikkea

Jos jokin asia tällä hetkellä painaa eniten, on se, että rakas vaarini on huonossa kunnossa. Samanlaisessa kuin joskus kaksi vuotta sitten. Silloin pelkäsin hänen puolestaan. Silloin sanottiin, että hänelle voi käydä huonosti, mutta ihme tapahtui ja hän parani. Nyt olen kuin palannut takaisin siihen pisteeseen jossa joudun pelkäämään. Voisiko se ihme tapahtua uudelleen? Sitä ei kukaan vielä voi tietää. Kumpa voisikin.

Tänään minulla oli taas psykologi. Pääsin taas vuodattamaan melkein kaikki ajatukset jollekin. Se on niin jännittävää, että miten joku osaa aina kysyä ne oikeat kysymykset minun elämästäni. Tuntuu, että se ihminen tietäisi minusta kaiken. Se asia mikä tuntui vaan tuossa käynnissä erityisen pahalta, oli se, että hän totesi, ettei ole minun kanssani tarpeeksi pätevä. Kertoi olevansa huolissaan ja sanoi, että hän pistää minut jonnekkin eteenpäin. Pelkään aina uusia asioita. Pelkään, että joudun kertomaan itsestäni. Juuri kun olin alkanut tottua. Juuri kun tämä henkilö oli oppinut tuntemaan tarinaani ja kohta joudun aloittamaan sen mutkikkaan kertomukseni aivan alusta uudelle ihmiselle, joka varmastikkin yrittää antaa minulle lääkkeitä ongelmiini. Minä en niitä haluasi. En oikeasti haluaisi. Minulle on niitä yritetty jo antaa. Tiedän, että sorrun niihin jos niitä vielä tarjotaan. Ne tuntuvat niin kiehtovilta. Pieniä pillereitä, jotka veisivät pahaa oloa pois. Minä vain en haluaisi olla niin helppo, että minua parantaisi sormenpään kokoinen tabletti. Minä haluaisin olla minä itse, joka pelastan itseni tästä. Minä en halua olla heikko, pieni ja heiveröinen. Minä haluan olla se ihminen, joka joskus muutamien vuosien päästä voi sanoa ylittäneensä vuoret ja kukkulat itse. Yksin. Käyttämättä pakokeinoja, jotka lamaannuttavat pääni.

Tässä päivässä oli myös muutama positiivinenkin hetki. Näin ystävääni. Sitä syömishäiriöistä, josta olen huolissani. Minulla ainakin oli ihan kivaa ne hetket, kun hänen kanssaan pääsin juttelemaan niistä vakavista ja ei niin vakavista asioista. Se on vain niin kivaa, kun voi kadottaa muun ympäriltä. Keskittyä siihen mitä kuulee. Keskittyä siihen mitä sanoo, koska se ei ole niin tärkeää.

Toinen positiivinen asia oli se, että olin ulkona kävelyllä. Kuuntelin musiikkia ja satunnaistoisto arpoi kappaleen, josta tuli hetkellisesti tavattoman hyvä mieli. Aloin kävellä reippaammin musiikin tahtiin. Minua hymyilytti. Rytmi sai minusta otteen ja lähdin juoksemaan. Juoksu ei tuntunut juoksulta, vaikka sitä se oli. Tuntui kuin olisin tanssinut. Pomppinut ja tuntenut sellaista purkautuvaa onnea, joka oli lähes käsinkosketeltavaa. Se oli varmasti parhaimman tuntuinen hetki koko vuoden aikana. En tiedä miksi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan... Se vain oli.

P.S. Tahdon kiittää teitä ihmisiä, jotka olette minulle kommentoineet, painaneet nappeja ja kertoneet omia kokemuksianne. En oikeasti voi kuvailla sanoin sitä, että miten kivalta se tuntuu. Ja syvät anteeksipyynnöt niille, joille en ole vielä vastannut mitään. Minä aion, mutta olette kirjoittaneet sellaisia asioita, että tuntuu, että omat sanani tällä hetkellä eivät riitä vastalahjaksi. Tuskin oikeasti tulevat riittämäänkään, mutta olen vain niin kiitollinen, että haluan hetken miettiä sanomaanne hetken ja odottaa hetkeä, jolloin olen paremmin kykenevä sanomaan jotain oikeasti järkevää. Minusta tuntuu, että tämäkin merkintä on samaista ja ainaista jauhamista, tai sitten vain luulen niin, koska olen puhunut näistä asioista niin paljon itselleni ja yksin mielessäni. Mutta nyt on hetki kun haluan sanoa tämän: Vaikka en tunne teitä, olette rakkaita. Ikään kuin henkiä ympärilläni, jotka antavat sanasen ja pelastavat osan minua. Kiitos teille siitä.