Rönsyilevää romaania kirjavin sanoin

Vähään aikaan en ole käynyt mitään tänne raapustelemassa. Tuntuu, että paljon on ehtinyt tapahtua. Ehkä jopa liikaakin näin lyhyen ajan sisällä. Ensinäkin iloa tulee siltä suunnalta, että sain työharjoittelupaikan, joka on oikea unelma. Tavallaan se stressaa aivan kamalasti. Kahdeksantuntiset työpäivät tälläiselle ihmiselle, joka on kokenut toisinaan todella vaikeaksi muunmuassa viikottain kerran kotoa lähtemisen. Voin vain toivoa, että se antaa puhtia ja rytmiä tähän elämään. Tekemistä ja jotain mitä ehkä jopa odottaa. Toinen onnellinen asia on se, että minusta sitten kuin sittenkin tulee ylioppilas. 3.12. on valmistujaiset. Tuntuu hassulta. Muistan, kun olen ollut joskus toisinaan sukulaisten lakkiaisissa ja tuntuu, että ne ihmiset ovat aina olleet minua henkisesti ja muutenkin paljon vanhemman oloisia. Tunnen itseni vieläkin niin pikkuruiseksi, etenkin kun en ole kovinkaan itsevarma asioista joita teen.

Vaarini tilanne pelottaa minua kokoajan vain enemmän. Viime viikonloppuna olin perheen ja muutamien sukulaisten kanssa mökillä Asikkalassa. Se oli sellainen suloinen hirsimökki keskellä metsää ja kaukana kaikesta. Surullista oli, että mökki oli vuokrattu siksi, että voisimme kaikki yhdessä viettää vaarin kanssa laatuaikaa kokoontuneena yhteen paikkaan pariksi päiväksi, mutta vaarini joutuikin sairaalaan, sillä hän meni entistä huonompaan kuntoon. En olisi tämän takia halunnut edes lähteä mökille. Vaari oli se syy, miksi ajattelin mukaan lähteä, mutta pakosta minut raahattiin mukaan kaikesta huolimatta. Tavallaan siellä oli tylsää, mutta tavallaan ei ollenkaan. Se oli ihan mukavaa vilpoisessa mökissä istua tuijottelemassa rätisevää takkatulta, vaellella yksin metsässä kuunnellen luonnon ääniä, lukea tylsintä kirjaa, jonka olen ikinä avannut (Humiseva harju) ja leikkiä pienten serkkupoikien kanssa, joita en usein näe. Tavallaan sain hetken olla jossain rauhassa kavereiden ongelmilta. Ehkä se on itsekästä ajatella niin, mutta se oli lomaa minulle itselleni, paikassa joka ei kuitenaan ole liian kaukana sieltä, missä ongelmat ovat.

On minulla vieläkin paha olo. Ei se niin helposti lähde pois. Kokoajan olen kauhean epävarma tulevaisuudesta, uusista asioista, sekä niistä menneistä, joita joudun mukanani kantamaan. Psykologilla kävin toiseksi viimeistä kertaa. Hän oli kirjoittanut minulle lapun, jossa kerrotaan asioista, joista olemme keskustelleet, sekä asioista joista hän on eniten huolissaan. Tuon lappusen kanssa joudun mennä terveyskeskukseen ja he laittavat minut jonnekin, jossa on tapaamisia tiiviimmin väliajoin.

Olen myös ehtinyt tehdä erään tärkeän päätösen. Päätökseni on, että alan oikeasti nousemaan tästä mutakuopasta, jonne olen vajonnut ja ehkä jopa osittain itse kaivautunut. Se päätös on hankalaa tehdä. Se vie voimia ja tarvitsee paljon tahtoa. On vaikeaa olla vahva, jos maailma ympärillä imee voimia minusta, kuten Potter tarinoiden ankeuttajat. Imevät iloa pois, mutta tuovat ikävät asiat esille. Silloin on vain mietittävä jotain asioita, joilla on merkitys ja jotka tekevät iloiseksi. Tämän päivän ajatukseni oli mummo, jota en tunne, joka tuli viereeni istumaan bussipysäkin penkille. Hän kehui laukkuani ja alkoi keskustelemaan siitä, että hän ei ole ikinä matkustellut pitkiä matkoja ja puheenaiheet vaihtuivat useasti. Juttelin hänen kanssaan sen tovin odotellessa, kunnes bussini saapui. Hän kiitti seurasta ja minä kiitin takaisin. Se oli oikeasti mukavaa.