Lääkehippu lähempänä kun kuvittelinkaan

Viimeisten kirjoitusten aika on lähellä. Voitte varmaan arvata, että se kuormittaa mieltä aika paljon. Lisäksi tuntuu siltä, että jokainen ajatus hakeutuu jonnekin aivan muualle, kuin pitäisi. Se on painostavaa. Huomisen jälkeen onneksi suurinosa (toivottavasti) on ohitse siitä kamalasta urakasta, joka näkyy huoneeni lattialla kasana kirjoja ja papereita. Huonettanikaan en ole siivonnut miltei kahteen kuukauteen. Jos en ole lukenut, olen halunnut itkeä hetken tyynyäni vasten ja kuvitella olevani joku muu ja jossain muualla.

Omituista, tai ehkä ei niin omituista on se, että yleensä minun on ollut vaikea puhua vieraille ihmisille, eli en ole pitänyt ollenkaan siitä, että olen viimeisinä kuukausina joutunut käymään psykologin luona, jonka luokse psykiatri minut passitti, mutta nyt oikeastaan jopa odotan seuraavaa käyntiä. Oikeasti olen iloinen, että se on jo ensi viikon alulla.

Ainiin ja.. todella ihanaa nähdä, että täällä on jo muutama lukija. Periaatteessa kirjoitan tätä itseäni varten, mutta tavallaan se puhuminen aina helpottaa edes vähäsen. Ja enemmän se auttaa, jos joku kuuntelee. Tavallaan se on kuin yksi pieni annos lääkettä minulle.