Tarvitsen kellon, jonka viisarit eivät liiku

"Sulla on ollut kokonainen päivä aikaa!"

Sanoi äitini, kun hetkeksi sorruin valittamaan stressiä siitä, että kuinka ikinä ehdin tehdä kaikkea. Kuinka ikinä jaksan lukea viimeisiin ylppäreihin, kuinka ikinä jaksaisin siivota huoneeni, kuinka ikinä jaksaisin tehdä tekemättömät asiat tehdyiksi.

Musta tuntuu, että mulla ei ole aikaa. Sellaista aikaa, jota uskallan käyttää. Tänään tein tyhmästi. ulkona on nätti ilma, mutta suljin kaihtimet ikkunasta, ja leikin ettei sitä ole. Valot huoneesta sammuksissa, sotku saartaa ympärillä. Ainut asia mitä olen tehnyt, on että olen tuijottanut telkkaria. Ajatellut: "No. Vielä yksi jakso frendejä, vaikka yhtään ei kiinnosta." Jätin jopa tanssin väliin. (Harrastan siis streetdancea) ja se on jotain mitä rakastin joskus muutama vuosi sitten. Nyt aloitin sen uudestaan, koska yritin saada itseni ylös sängystä, ylös aatteista ja aaveista jotka vainoavat minua yhä ja vieläkin, mutta petin itseni ja annoin itseni vain käpertyä peittoihin. Mua varmaan pidetään laiskana, mutta moni pikkuasiakin tuntuu vaikealta. Uskallan valittaa täällä, mutta en halua täyttää kalenteriani, joka on tyhjillään jo muutaman viikon ajalta. Yleensä kirjoitan aina tekemiseni ylös. Se on kuin päiväkirja. Nyt en halua. En ole edes tehnyt mitään.

Tavallaan tuntuu, että nyt kaikesta huolimatta on hieman parempi kausi käynnissä. En tunne itseäni enää täysin tyhjäksi. Asioilla voi olla merkitys. Enää ei tunnu siltä, että kohauttaisin vain olkia, jos meinaisin jäädä auton alle, tai lähtisin vain kävelemään jonnekkin, tuntematta yhtään kauhua siitä, että itseasiassa olisin oikeasti eksynyt.

Lääkehippu lähempänä kun kuvittelinkaan

Viimeisten kirjoitusten aika on lähellä. Voitte varmaan arvata, että se kuormittaa mieltä aika paljon. Lisäksi tuntuu siltä, että jokainen ajatus hakeutuu jonnekin aivan muualle, kuin pitäisi. Se on painostavaa. Huomisen jälkeen onneksi suurinosa (toivottavasti) on ohitse siitä kamalasta urakasta, joka näkyy huoneeni lattialla kasana kirjoja ja papereita. Huonettanikaan en ole siivonnut miltei kahteen kuukauteen. Jos en ole lukenut, olen halunnut itkeä hetken tyynyäni vasten ja kuvitella olevani joku muu ja jossain muualla.

Omituista, tai ehkä ei niin omituista on se, että yleensä minun on ollut vaikea puhua vieraille ihmisille, eli en ole pitänyt ollenkaan siitä, että olen viimeisinä kuukausina joutunut käymään psykologin luona, jonka luokse psykiatri minut passitti, mutta nyt oikeastaan jopa odotan seuraavaa käyntiä. Oikeasti olen iloinen, että se on jo ensi viikon alulla.

Ainiin ja.. todella ihanaa nähdä, että täällä on jo muutama lukija. Periaatteessa kirjoitan tätä itseäni varten, mutta tavallaan se puhuminen aina helpottaa edes vähäsen. Ja enemmän se auttaa, jos joku kuuntelee. Tavallaan se on kuin yksi pieni annos lääkettä minulle.