Miksi lintu avaa siipensä?

Psykologiaika tältä viikolta peruuntui. Se on huono juttu, koska niin kuin aikaisemmin kirjoitin; tällä kertaa olisin oikeasti halunnut mennä puhumaan. Mieli ehtii varmasti vielä muuttua seuraavaan aikaan mennessä. Nyt on tosin hieman helpottunut olo kaikesta huolimatta. Äidinkielen kirjotukset on ohitse. Sain hetken itsekseni hymyillä aiheelle, jonka valitsin: "Mikä vampyyreissä kiehtoo?" Juuri se aihe, joka on jaksanut jollain oudolla tavalla tuoda tähän elämään edes hiukan energiaa, vaikka ajatus kuulostaakin kummalliselta.

Kun pääsin koululta kotiin, halusin vain nukkua. Kirjoittaa tarinoita. Istua ja miettiä ajan kulua ja selata vanhoja koneen tekstejä. Tässä on runo, jonka löysin ja on yksi suosikeistani, koska minä ymmärrän mitä tarkoitan, mutta kukaan ei toistaiseksi ole vielä avannut koodia.
 
Lintu

Aallot lyövät kallioita vasten, jättävät jäljet, mitkä verrattavissa ruoskan koviin iskuihin.
Pieni ja viaton, dramaattinen. Myrsky kaunis asia kuvattavaksi, mutta silti synkkä kuin yö.
Tyrskyt käyvät rantaan, vievät hiekan ja kivet mukanansa, syövät sisäänsä, ja luovat vanhasta uutta. Rosoisesta sileää, sileästä rosoista, mutta kärsiikö mieluummin ollakseen uusi?
Miltä mahtaakaan tuntua kaahautua karheassa, kääntyä ruvelle, vaikeroida ja valittaa niin, että nielu kuin hiekkapaperia.
Kaikki tapahtunut peruuttamatonta, kaikki tapahtuva välttämätön.
Miksi lintu avaa siipensä?

Anna höyhen minun tuuliini

Alotin tän blogin vasta vähän aikaa sitten, joten aattelin, että kysyn teiltä, että onko teillä jotain tietynlaisia toiveita tai ajatuksia siitä, että mitä kirjotan. Aion siis jatkaa suurinpiirtein samaan malliin, mutta nyt teillä on mahdollisuus kertoa, että onko jotain tietynlaisia toivomuksia siitä, että millasia juttuja kirjotan? Haluutteko tietää jotain tiettyjä asioita musta ja mun elämästä, kenties menneisyydestä?

Kysykää, niin kerron kaiken, mikäli jokin askarruttaa tai kiinnostaa.

Tarvitsen kellon, jonka viisarit eivät liiku

"Sulla on ollut kokonainen päivä aikaa!"

Sanoi äitini, kun hetkeksi sorruin valittamaan stressiä siitä, että kuinka ikinä ehdin tehdä kaikkea. Kuinka ikinä jaksan lukea viimeisiin ylppäreihin, kuinka ikinä jaksaisin siivota huoneeni, kuinka ikinä jaksaisin tehdä tekemättömät asiat tehdyiksi.

Musta tuntuu, että mulla ei ole aikaa. Sellaista aikaa, jota uskallan käyttää. Tänään tein tyhmästi. ulkona on nätti ilma, mutta suljin kaihtimet ikkunasta, ja leikin ettei sitä ole. Valot huoneesta sammuksissa, sotku saartaa ympärillä. Ainut asia mitä olen tehnyt, on että olen tuijottanut telkkaria. Ajatellut: "No. Vielä yksi jakso frendejä, vaikka yhtään ei kiinnosta." Jätin jopa tanssin väliin. (Harrastan siis streetdancea) ja se on jotain mitä rakastin joskus muutama vuosi sitten. Nyt aloitin sen uudestaan, koska yritin saada itseni ylös sängystä, ylös aatteista ja aaveista jotka vainoavat minua yhä ja vieläkin, mutta petin itseni ja annoin itseni vain käpertyä peittoihin. Mua varmaan pidetään laiskana, mutta moni pikkuasiakin tuntuu vaikealta. Uskallan valittaa täällä, mutta en halua täyttää kalenteriani, joka on tyhjillään jo muutaman viikon ajalta. Yleensä kirjoitan aina tekemiseni ylös. Se on kuin päiväkirja. Nyt en halua. En ole edes tehnyt mitään.

Tavallaan tuntuu, että nyt kaikesta huolimatta on hieman parempi kausi käynnissä. En tunne itseäni enää täysin tyhjäksi. Asioilla voi olla merkitys. Enää ei tunnu siltä, että kohauttaisin vain olkia, jos meinaisin jäädä auton alle, tai lähtisin vain kävelemään jonnekkin, tuntematta yhtään kauhua siitä, että itseasiassa olisin oikeasti eksynyt.

Paljaiden varpaiden taival

Puhalsin kerran

Puhalsin toisen

Hetken tuntui paremmalta, kunnes joku siirsi nappulani takaisin lähtöruutuun

Joskus tuntuu siltä, että olisin vain pikkulapsi. Lapsi, joka tarvitsee kokoajan tukea ja turvaa. Apua selvitäkseen. Tänään olin hetken aikaa ylpeä itsestäni. Ruotsin kirjoitukset ovat ohitse. Tuntui hetken niin vapaalta, kun vain tuntua voi, mutta sitten iski pakokauhu. Mitä jos se ei mennytkään riittävän hyvin?

Tätäkö tunnetta joudun kestämään siihen asti, että saan kuulla uutiset, joita en tahdo kuulla? Kaikki kyselevät minulta: "Miksi elämä romahtaisi yksiin kirjoituksiin. Jos nyt ei mene läpi, voit aina yrittää uudelleen." Mutta ei se ole niin helppoa. Ainut keino juuri nyt on yrittää olla miettimättä. Minä en jaksa tällä hetkellä pienintäkään romahdusta, tunnen nimittäin olevani yksin, vaikka tiedän etten ole.

En kestä sitä, että tälläisestäkin asiasta tulee niin vaikea minulle. Toiset, jotka osaavat ottaa rennosti, niille se on vain sade niskanpäällä. Minulle se on pehmoiset varpaat kävelemässä kuumilla ja terävillä hiilillä.

Lääkehippu lähempänä kun kuvittelinkaan

Viimeisten kirjoitusten aika on lähellä. Voitte varmaan arvata, että se kuormittaa mieltä aika paljon. Lisäksi tuntuu siltä, että jokainen ajatus hakeutuu jonnekin aivan muualle, kuin pitäisi. Se on painostavaa. Huomisen jälkeen onneksi suurinosa (toivottavasti) on ohitse siitä kamalasta urakasta, joka näkyy huoneeni lattialla kasana kirjoja ja papereita. Huonettanikaan en ole siivonnut miltei kahteen kuukauteen. Jos en ole lukenut, olen halunnut itkeä hetken tyynyäni vasten ja kuvitella olevani joku muu ja jossain muualla.

Omituista, tai ehkä ei niin omituista on se, että yleensä minun on ollut vaikea puhua vieraille ihmisille, eli en ole pitänyt ollenkaan siitä, että olen viimeisinä kuukausina joutunut käymään psykologin luona, jonka luokse psykiatri minut passitti, mutta nyt oikeastaan jopa odotan seuraavaa käyntiä. Oikeasti olen iloinen, että se on jo ensi viikon alulla.

Ainiin ja.. todella ihanaa nähdä, että täällä on jo muutama lukija. Periaatteessa kirjoitan tätä itseäni varten, mutta tavallaan se puhuminen aina helpottaa edes vähäsen. Ja enemmän se auttaa, jos joku kuuntelee. Tavallaan se on kuin yksi pieni annos lääkettä minulle.

Siipeni tähän minut lennättäneet

En tiedä kuinka moni tätä blogia tulee lukemaan. Olen vain yksi pieni ihminen tämän pallon päällä tallustamassa, mutta halusin tehdä blogin, jonne voin puhua täysin vapaasti ja nimettömästi itsestäni ja ongelmistani, sekä omasta identiteetistä.

Olen siis 18 vuotias tyttö pääkaupunkiseudulta, jolle on viimeaikoina todettu keskivaikea masennus. Se kulkee kanssani joka ikinen päivä ja sen kanssa minä joudun elämään, vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Nukuttaa itseni ikuiseen uneen. Se on tosin niitä ajatuksia, joilla en halua ystäviäni masentaa. Vaikenen siis niistäkin, sillä en halua näyttää heikolta. En halua olla heikko.

Minulla on neurooseja ja sosiaalista pelkoa, jotka vaikeuttavat elämääni aina toisinaan. Joskus on hyvä olla missä vain ja milloin vain, mutta joskus jopa ystävien seurassa oleminen on itsensä tarkkailua. On vaikeaa olla oma itsensä. On vaikeaa olla päästämättä pakokauhua sisälle. Silloin otan kaulassa roikkuvan korun käteeni. (Minulla on pakko olla aina jokin kaulakoru kaulassa, tai muuten pelkään, etten selviydy), hypistelen sitä käsissäni ja keskityn vain siihen asiaan, joka on käteni ulottuvilla. Hengitän ja yritän rauhoittua, mutta ei se ole taika-amuletti, ei se aina kykene minua pelastamaan.

Minulla on myös ongelmia oman itseni kanssa. Usein väitän itselleni olevani ihastunut, vaikka oikeasti en tuntisi mitään muuta kuin ystävyyttä ja lievää kiinnostusta. Se on ansa, johon olen itseni muutaman kerran päästänyt. Olen elämässäni kunnolla tuntenut vain kolmesti ja kaikissa niissä on suuri väli. Yksi tietty tapaus jätti minuun pahimmat arvet. Kyseinen henkilö sai minut omaan loukkuunsa. Lumosi sanoillaan, jotka eivät pitäneetkään paikkansa. Nyt pelkään, että en voi tuntea enää ketään kohtaan mitään. Se oli viimeksikin niin vaikeaa. Kukaan ei vaikuta mielessäni kiinnostavalta. Kukaan ei vaikuta siltä, että voisin tuntea jotain erikoista. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että en tunne itseäni ollenkaan tytöksi, enkä tosin pojaksikaan. Tunnen olevani jotain siltä väliltä. Tyttö, joka ei halua olla poika, mutta ei tunne itseään tytöksi. En ole ikinä ollut sinut itseni kanssa.

Entä mitä muuta... En koe, että itselläni olisi syömishäiriötä. Mutta silti toisinaan ruoka etoo minua. Silloin kun mietin ruokaa, minulle tulee paha olo. Minua pelottaa, että mitä jos tästäkin tulee ongelma? Mitä jos minä kuihdun? Jätän syömättä ja sairastun? Ruoka on jokaisen päivän pakollinen vastoinkäyminen... Kuinka tehdä siitä jälleen ystävä? En tarkoita, että tämä olisi jokapäiväistä. Tarkoitan sitä, että kun pelkään pelkääväni, minua alkaa pelottaa.

Ja mihin minä uskon. Minä haluan niin kovasti uskoa asioihin. Haluan löytää tuen ja turvan esimerkiksi Jumalasta, mutta se on vaikeaa. Silti uskon edes vähän, sillä olen kokenut niin paljon. Minun on pakko uskoa johonkin. Minun on pakko voittaa pelkoni ja masennukseni, enkä keksi mitään muuta tietä enää. Tuntuu, että kaikkea on jo yritetty.

Minä saatan vaikuttaa teidän mielestä omituiselta, mutta minä kirjoitan, koska minun täytyy kirjoittaa. Minun täytyy puhua. Minun täytyy, jotta oppisin pääsemään yli.