Puhalsin kerran
Puhalsin toisen
Hetken tuntui paremmalta, kunnes joku siirsi nappulani takaisin lähtöruutuun
Joskus tuntuu siltä, että olisin vain pikkulapsi. Lapsi, joka tarvitsee kokoajan tukea ja turvaa. Apua selvitäkseen. Tänään olin hetken aikaa ylpeä itsestäni. Ruotsin kirjoitukset ovat ohitse. Tuntui hetken niin vapaalta, kun vain tuntua voi, mutta sitten iski pakokauhu. Mitä jos se ei mennytkään riittävän hyvin?
Tätäkö tunnetta joudun kestämään siihen asti, että saan kuulla uutiset, joita en tahdo kuulla? Kaikki kyselevät minulta: "Miksi elämä romahtaisi yksiin kirjoituksiin. Jos nyt ei mene läpi, voit aina yrittää uudelleen." Mutta ei se ole niin helppoa. Ainut keino juuri nyt on yrittää olla miettimättä. Minä en jaksa tällä hetkellä pienintäkään romahdusta, tunnen nimittäin olevani yksin, vaikka tiedän etten ole.
En kestä sitä, että tälläisestäkin asiasta tulee niin vaikea minulle. Toiset, jotka osaavat ottaa rennosti, niille se on vain sade niskanpäällä. Minulle se on pehmoiset varpaat kävelemässä kuumilla ja terävillä hiilillä.
