Miksi lintu avaa siipensä?

Psykologiaika tältä viikolta peruuntui. Se on huono juttu, koska niin kuin aikaisemmin kirjoitin; tällä kertaa olisin oikeasti halunnut mennä puhumaan. Mieli ehtii varmasti vielä muuttua seuraavaan aikaan mennessä. Nyt on tosin hieman helpottunut olo kaikesta huolimatta. Äidinkielen kirjotukset on ohitse. Sain hetken itsekseni hymyillä aiheelle, jonka valitsin: "Mikä vampyyreissä kiehtoo?" Juuri se aihe, joka on jaksanut jollain oudolla tavalla tuoda tähän elämään edes hiukan energiaa, vaikka ajatus kuulostaakin kummalliselta.

Kun pääsin koululta kotiin, halusin vain nukkua. Kirjoittaa tarinoita. Istua ja miettiä ajan kulua ja selata vanhoja koneen tekstejä. Tässä on runo, jonka löysin ja on yksi suosikeistani, koska minä ymmärrän mitä tarkoitan, mutta kukaan ei toistaiseksi ole vielä avannut koodia.
 
Lintu

Aallot lyövät kallioita vasten, jättävät jäljet, mitkä verrattavissa ruoskan koviin iskuihin.
Pieni ja viaton, dramaattinen. Myrsky kaunis asia kuvattavaksi, mutta silti synkkä kuin yö.
Tyrskyt käyvät rantaan, vievät hiekan ja kivet mukanansa, syövät sisäänsä, ja luovat vanhasta uutta. Rosoisesta sileää, sileästä rosoista, mutta kärsiikö mieluummin ollakseen uusi?
Miltä mahtaakaan tuntua kaahautua karheassa, kääntyä ruvelle, vaikeroida ja valittaa niin, että nielu kuin hiekkapaperia.
Kaikki tapahtunut peruuttamatonta, kaikki tapahtuva välttämätön.
Miksi lintu avaa siipensä?

Se maistuu suussani paremmalta kuin mikään muu

Tänään on ollut sellainen olo, että olen onnistunut piristämään itseäni pikkuajatuksilla ja asioilla.
Olen kokoajan yrittänyt kokoajan keksiä tekemistä ja ajattelemista itselleni ja se tavallaan on toiminut, ainakin hetken verran. Ainut asia mistä tällä hetkellä annan itseni olla huolissani, on se, että tänään en ole halunnut syödä. En ollenkaan tiedä mistä se johtuu. Tulee vain paha olo ja vieläkin pahempi olo siitä, että nyt olen kovin nälkäinen. Ja ehkä hieman myös siitä, että joskus minulla oli esiintymiskammo, mutta pääsin siitä ajan myötä eroon. Nyt huomaan sen valuneen mieleeni takaisin. Tänään olin tapahtumassa, jossa arvosteltiin eräs lyhytelokuva, jossa minäkin näyttelen. Kun elokuva oli näytetty, piti meidän näyttelijöiden ja muiden tekijöiden mennä salin eteen. Kaoin kauhusta ennen sinne kävelyä, ja perillä huomasin, että tärisin. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi yleisön edessä. Oli vaikeaa hallita itseään ja puolet kommenteista menikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En halua olla taas se sama ala-asteen pikkutyttö, joka rupesi itkemään irvistävälle naamalle ja pelkäämään sanoja paperilla, joita joutuu lausumaan ääneen.

Koska yritän olla miettimättä ja ajattelematta, ajattelen muita asioita ja tiedän, että aina loppujenlopuksi päästän nämä asiat takaisin mieleeni silloin kun tulee taas heikko hetki elämässä. Silloin ne ovat vahvempia, koska en ole yrittänyt ajaa niitä pois. Olen pitänyt niitä tallessa, ikäänkuin säilyttäen oikeaa hetkeä varten, jolloin ne voivat taas näyttäytyä ja olla muuta kuin huuruinen kuiskaus alitajunnassa.

Mitä tulee niihin muihin ajatuksiin, joilla yritän siirtää niitä huonoja pois... Olen koukussa tv-sarjaan nimeltä The Vampire Diaries. Aivan naurettavan kuuloista, että sillä voi olla merkitystä minulle, mutta se antaa minulle syyn odottaa aina huomista ja sitä seuraavaa. Sama kun avaa joulukalenterin luukkuja ja odottaa aattoa. Niin pääsee aina päivän lähemmäs viimeistä määränpäätä. Vaikka se on oikeasti outoa, kirjoitan sen tänne, koska haluan jakaa nyt itselleni ja teille sanoina sen, että osaan minä tuntea jotain muutakin kuin arjenharmautta ja alakuloa.

Jason Walker - Echo

Sometimes when I close my eyes

I pretend that I'm all right

But it's never enought

Paljaiden varpaiden taival

Puhalsin kerran

Puhalsin toisen

Hetken tuntui paremmalta, kunnes joku siirsi nappulani takaisin lähtöruutuun

Joskus tuntuu siltä, että olisin vain pikkulapsi. Lapsi, joka tarvitsee kokoajan tukea ja turvaa. Apua selvitäkseen. Tänään olin hetken aikaa ylpeä itsestäni. Ruotsin kirjoitukset ovat ohitse. Tuntui hetken niin vapaalta, kun vain tuntua voi, mutta sitten iski pakokauhu. Mitä jos se ei mennytkään riittävän hyvin?

Tätäkö tunnetta joudun kestämään siihen asti, että saan kuulla uutiset, joita en tahdo kuulla? Kaikki kyselevät minulta: "Miksi elämä romahtaisi yksiin kirjoituksiin. Jos nyt ei mene läpi, voit aina yrittää uudelleen." Mutta ei se ole niin helppoa. Ainut keino juuri nyt on yrittää olla miettimättä. Minä en jaksa tällä hetkellä pienintäkään romahdusta, tunnen nimittäin olevani yksin, vaikka tiedän etten ole.

En kestä sitä, että tälläisestäkin asiasta tulee niin vaikea minulle. Toiset, jotka osaavat ottaa rennosti, niille se on vain sade niskanpäällä. Minulle se on pehmoiset varpaat kävelemässä kuumilla ja terävillä hiilillä.