Olen siis 18 vuotias tyttö pääkaupunkiseudulta, jolle on viimeaikoina todettu keskivaikea masennus. Se kulkee kanssani joka ikinen päivä ja sen kanssa minä joudun elämään, vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Nukuttaa itseni ikuiseen uneen. Se on tosin niitä ajatuksia, joilla en halua ystäviäni masentaa. Vaikenen siis niistäkin, sillä en halua näyttää heikolta. En halua olla heikko.
Minulla on neurooseja ja sosiaalista pelkoa, jotka vaikeuttavat elämääni aina toisinaan. Joskus on hyvä olla missä vain ja milloin vain, mutta joskus jopa ystävien seurassa oleminen on itsensä tarkkailua. On vaikeaa olla oma itsensä. On vaikeaa olla päästämättä pakokauhua sisälle. Silloin otan kaulassa roikkuvan korun käteeni. (Minulla on pakko olla aina jokin kaulakoru kaulassa, tai muuten pelkään, etten selviydy), hypistelen sitä käsissäni ja keskityn vain siihen asiaan, joka on käteni ulottuvilla. Hengitän ja yritän rauhoittua, mutta ei se ole taika-amuletti, ei se aina kykene minua pelastamaan.
Minulla on myös ongelmia oman itseni kanssa. Usein väitän itselleni olevani ihastunut, vaikka oikeasti en tuntisi mitään muuta kuin ystävyyttä ja lievää kiinnostusta. Se on ansa, johon olen itseni muutaman kerran päästänyt. Olen elämässäni kunnolla tuntenut vain kolmesti ja kaikissa niissä on suuri väli. Yksi tietty tapaus jätti minuun pahimmat arvet. Kyseinen henkilö sai minut omaan loukkuunsa. Lumosi sanoillaan, jotka eivät pitäneetkään paikkansa. Nyt pelkään, että en voi tuntea enää ketään kohtaan mitään. Se oli viimeksikin niin vaikeaa. Kukaan ei vaikuta mielessäni kiinnostavalta. Kukaan ei vaikuta siltä, että voisin tuntea jotain erikoista. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että en tunne itseäni ollenkaan tytöksi, enkä tosin pojaksikaan. Tunnen olevani jotain siltä väliltä. Tyttö, joka ei halua olla poika, mutta ei tunne itseään tytöksi. En ole ikinä ollut sinut itseni kanssa.
Entä mitä muuta... En koe, että itselläni olisi syömishäiriötä. Mutta silti toisinaan ruoka etoo minua. Silloin kun mietin ruokaa, minulle tulee paha olo. Minua pelottaa, että mitä jos tästäkin tulee ongelma? Mitä jos minä kuihdun? Jätän syömättä ja sairastun? Ruoka on jokaisen päivän pakollinen vastoinkäyminen... Kuinka tehdä siitä jälleen ystävä? En tarkoita, että tämä olisi jokapäiväistä. Tarkoitan sitä, että kun pelkään pelkääväni, minua alkaa pelottaa.
Ja mihin minä uskon. Minä haluan niin kovasti uskoa asioihin. Haluan löytää tuen ja turvan esimerkiksi Jumalasta, mutta se on vaikeaa. Silti uskon edes vähän, sillä olen kokenut niin paljon. Minun on pakko uskoa johonkin. Minun on pakko voittaa pelkoni ja masennukseni, enkä keksi mitään muuta tietä enää. Tuntuu, että kaikkea on jo yritetty.
Minä saatan vaikuttaa teidän mielestä omituiselta, mutta minä kirjoitan, koska minun täytyy kirjoittaa. Minun täytyy puhua. Minun täytyy, jotta oppisin pääsemään yli.
