Se maistuu suussani paremmalta kuin mikään muu

Tänään on ollut sellainen olo, että olen onnistunut piristämään itseäni pikkuajatuksilla ja asioilla.
Olen kokoajan yrittänyt kokoajan keksiä tekemistä ja ajattelemista itselleni ja se tavallaan on toiminut, ainakin hetken verran. Ainut asia mistä tällä hetkellä annan itseni olla huolissani, on se, että tänään en ole halunnut syödä. En ollenkaan tiedä mistä se johtuu. Tulee vain paha olo ja vieläkin pahempi olo siitä, että nyt olen kovin nälkäinen. Ja ehkä hieman myös siitä, että joskus minulla oli esiintymiskammo, mutta pääsin siitä ajan myötä eroon. Nyt huomaan sen valuneen mieleeni takaisin. Tänään olin tapahtumassa, jossa arvosteltiin eräs lyhytelokuva, jossa minäkin näyttelen. Kun elokuva oli näytetty, piti meidän näyttelijöiden ja muiden tekijöiden mennä salin eteen. Kaoin kauhusta ennen sinne kävelyä, ja perillä huomasin, että tärisin. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi yleisön edessä. Oli vaikeaa hallita itseään ja puolet kommenteista menikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En halua olla taas se sama ala-asteen pikkutyttö, joka rupesi itkemään irvistävälle naamalle ja pelkäämään sanoja paperilla, joita joutuu lausumaan ääneen.

Koska yritän olla miettimättä ja ajattelematta, ajattelen muita asioita ja tiedän, että aina loppujenlopuksi päästän nämä asiat takaisin mieleeni silloin kun tulee taas heikko hetki elämässä. Silloin ne ovat vahvempia, koska en ole yrittänyt ajaa niitä pois. Olen pitänyt niitä tallessa, ikäänkuin säilyttäen oikeaa hetkeä varten, jolloin ne voivat taas näyttäytyä ja olla muuta kuin huuruinen kuiskaus alitajunnassa.

Mitä tulee niihin muihin ajatuksiin, joilla yritän siirtää niitä huonoja pois... Olen koukussa tv-sarjaan nimeltä The Vampire Diaries. Aivan naurettavan kuuloista, että sillä voi olla merkitystä minulle, mutta se antaa minulle syyn odottaa aina huomista ja sitä seuraavaa. Sama kun avaa joulukalenterin luukkuja ja odottaa aattoa. Niin pääsee aina päivän lähemmäs viimeistä määränpäätä. Vaikka se on oikeasti outoa, kirjoitan sen tänne, koska haluan jakaa nyt itselleni ja teille sanoina sen, että osaan minä tuntea jotain muutakin kuin arjenharmautta ja alakuloa.

Jason Walker - Echo

Sometimes when I close my eyes

I pretend that I'm all right

But it's never enought

Siipeni tähän minut lennättäneet

En tiedä kuinka moni tätä blogia tulee lukemaan. Olen vain yksi pieni ihminen tämän pallon päällä tallustamassa, mutta halusin tehdä blogin, jonne voin puhua täysin vapaasti ja nimettömästi itsestäni ja ongelmistani, sekä omasta identiteetistä.

Olen siis 18 vuotias tyttö pääkaupunkiseudulta, jolle on viimeaikoina todettu keskivaikea masennus. Se kulkee kanssani joka ikinen päivä ja sen kanssa minä joudun elämään, vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Nukuttaa itseni ikuiseen uneen. Se on tosin niitä ajatuksia, joilla en halua ystäviäni masentaa. Vaikenen siis niistäkin, sillä en halua näyttää heikolta. En halua olla heikko.

Minulla on neurooseja ja sosiaalista pelkoa, jotka vaikeuttavat elämääni aina toisinaan. Joskus on hyvä olla missä vain ja milloin vain, mutta joskus jopa ystävien seurassa oleminen on itsensä tarkkailua. On vaikeaa olla oma itsensä. On vaikeaa olla päästämättä pakokauhua sisälle. Silloin otan kaulassa roikkuvan korun käteeni. (Minulla on pakko olla aina jokin kaulakoru kaulassa, tai muuten pelkään, etten selviydy), hypistelen sitä käsissäni ja keskityn vain siihen asiaan, joka on käteni ulottuvilla. Hengitän ja yritän rauhoittua, mutta ei se ole taika-amuletti, ei se aina kykene minua pelastamaan.

Minulla on myös ongelmia oman itseni kanssa. Usein väitän itselleni olevani ihastunut, vaikka oikeasti en tuntisi mitään muuta kuin ystävyyttä ja lievää kiinnostusta. Se on ansa, johon olen itseni muutaman kerran päästänyt. Olen elämässäni kunnolla tuntenut vain kolmesti ja kaikissa niissä on suuri väli. Yksi tietty tapaus jätti minuun pahimmat arvet. Kyseinen henkilö sai minut omaan loukkuunsa. Lumosi sanoillaan, jotka eivät pitäneetkään paikkansa. Nyt pelkään, että en voi tuntea enää ketään kohtaan mitään. Se oli viimeksikin niin vaikeaa. Kukaan ei vaikuta mielessäni kiinnostavalta. Kukaan ei vaikuta siltä, että voisin tuntea jotain erikoista. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että en tunne itseäni ollenkaan tytöksi, enkä tosin pojaksikaan. Tunnen olevani jotain siltä väliltä. Tyttö, joka ei halua olla poika, mutta ei tunne itseään tytöksi. En ole ikinä ollut sinut itseni kanssa.

Entä mitä muuta... En koe, että itselläni olisi syömishäiriötä. Mutta silti toisinaan ruoka etoo minua. Silloin kun mietin ruokaa, minulle tulee paha olo. Minua pelottaa, että mitä jos tästäkin tulee ongelma? Mitä jos minä kuihdun? Jätän syömättä ja sairastun? Ruoka on jokaisen päivän pakollinen vastoinkäyminen... Kuinka tehdä siitä jälleen ystävä? En tarkoita, että tämä olisi jokapäiväistä. Tarkoitan sitä, että kun pelkään pelkääväni, minua alkaa pelottaa.

Ja mihin minä uskon. Minä haluan niin kovasti uskoa asioihin. Haluan löytää tuen ja turvan esimerkiksi Jumalasta, mutta se on vaikeaa. Silti uskon edes vähän, sillä olen kokenut niin paljon. Minun on pakko uskoa johonkin. Minun on pakko voittaa pelkoni ja masennukseni, enkä keksi mitään muuta tietä enää. Tuntuu, että kaikkea on jo yritetty.

Minä saatan vaikuttaa teidän mielestä omituiselta, mutta minä kirjoitan, koska minun täytyy kirjoittaa. Minun täytyy puhua. Minun täytyy, jotta oppisin pääsemään yli.