Rukouksia, joihin en vielä tiedä uskovani

Katson silmiin.Se näkee minut. Minun täytyy olla normaali. Minun täytyy katsoa takaisin.

Alan miettiä: "tilanne on ahdistava", vaikkei se vielä edes olisi ollut. Sitten tajuan, että silmiin katsominen on vaikeaa. Tajuan, että se henkilö näkee minut edessään. Alan keskittyä siihen, että milloin räpäytän silmiäni. Kaikki puhe menee ohi korvieni. Tuntuu, että silmäni painuisivat väkisin kiinni ja alkaisivat vetistää. Tilanne alkaa tuntua epätoivoiselta. Sydän alkaa hakata tuhatta ja sataa. Silmissä sumenee. En pysty enää katsomaan eteeni. Käännän katseeni ja väitän että minuun sattuu. Naamioin ja yritän vain olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta jokainen sekunti on taistelua kohtausta vastaan.

Kuulostaa naurettavalta. Kaikista ironisinta on, että oikeasti se olen minä, joka sen itselleni teen. Kaikki on lähtöisin vain omasta pienestä ajatuksesta, mutta en pääse siitä eroon. Pitkän aikaa olin ilman näitä ajatuksia, kunnes tänään mietin taas tätä minun kiroustani hetkenä, kun äitini puhui minulle. Se on pelottavaa. Uskon nyt, että se oli vain hetkellistä, mutta silti uskallan epäröidä, että mitä jos ei ollutkaan?
Viime kesänä tämä oli kamala ongelma. Sitä tapahtui parhaimpien ystävieni edessä. Sitä tapahtui sukulaisteni edessä. Sitä tapahtui jopa pikkusiskoni edessä. Minä en tiedä miksi. Mutta siitä aion puhua ensi tiistaina psykologille. Minun on jälleen pakko, vaikka viimeksi uskalsinkin sanomaan, että kaikki on jo paljon paremmin. Tuntuu vain, että tämä on kausittaista. Joskus sitä ei ole ollenkaan, joskus se tulee kulman takaa, kun sitä vähiten odottaa ja silloin muistaa jälleen ne kamalimmat hetket, päästää ne sisällensä uudelleen, eikä enää muista kuinka taistella vastaan. Silti minä yritän.

Kerroin teille joskus siitä, että minulla on näiden tilanteiden takia kaulassa jokin koru. Minun vakiokoruni meni rikki. Pärjäsin pitkään ilman sitä, mutta nyt tuntuu siltä, että olisi hankittava uusi. Hassua, että voin luottaa niin paljon johonkin esineeseen, mutta joskus minulla ei ole mitään muuta kuin se minulle rakas koru, tämä blogi, jonne uskallan tulla avaamaan mieltäni ja kuiskatut rukoukset Jumalalle, silloin kun kukaan muu ei ole kuulemassa, vaikka todellisuudessa en tiedä edes, että mihin uskon. Tiedän vain mihin haluaisin uskoa.

Ja niin hassua kun se onkin... Löysin pientä lohtua kappaleesta: Justin Bieber - Pray

Kauneus on valhetta, valhe on kauneutta

Luin koneeltani vanhoja valheita ja vanhatkin valheet sattuvat, jos itse tietää totuuden, mutta kukaan muu ei sitä ääneen ole lausunut. Kertokaa minulle... Milloin ne lopettavat merkityksensä?

Kauan sitten:
(23:52) :haluun vaan nähä meiät tulevaisuudessa heurekan edessä ruohikossa makaamassa ja kuuntelemassa luontoa kauniina kesäpäivänä : )

Tanssien sateesta

Mä olen niin kamalan lyhytvihainen. Riitelin tänään ihmisen kanssa, joka on yksi niistä kaikista tärkeimmistä. Se kaveri, josta olen maininnut. Se kaveri, joka on homo. Se käyttäytyy välillä niin kuin ei muista välittäisi. Niin kuin minä ja muut kaverini olisivat aina kakkossijalla kaikessa. Tänään puhuimme siitä asiasta koneella ja viesteillä. Kesken koko jutun pyysikin hän Helsinkiin ja minä menin. Ajattelin, että saisimme puhuttua asiat järkevästi, mutta niistä asioista ei puhuttu ollenkaan, nimittäin ensimmäinen asia mikä tapahtui, kun astuin bussista.. Aloin hymyilemään. En ole pitkävihainen. Se on kamalaa, sillä ne samat asiat tulee esille uudestaan ja uudestaan, enkä ikinä saa niitä puhuttua, koska aina kun näemme... Musta tulee iloinen. En osaa olla vihainen.

Kävelimme Helsingissä ja oikeastaan se meni siihen, että teimme kokoajan ei mitään. Se oli ihan kivaa kuunnella keskusteluja kaikista maailman asioista. Istuimme tennispalatsissa, syötiin molemmat omenaa ja katseltiin trailereita telkkareista. Olin aika hiljainen, mutta silti oli kivaa. Ei tylsää, vaan oikeasti kivaa. En tiedä. Kaikki ne asiat joista piti puhua, jäi kesken, mutta saimpahan silti yhden mukavan illan. Myöhemmin nähtiin hänen poikaystäväänsä ja juttujen taso oli sieltä hulluimmasta ja väsyneimmästä päästä, mutta minä nauroin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaa nauroin, niin, että se tuntui aidolta nauramiselta. Nauroin ilman, että joutuisin jälkikäteen miettimään nauroinko sittenkään oikeasti. Lopuksi en mennytkään bussilla kotiin, vaikka oli tarkoitus. Kävelin hänen kanssaan. Olimme lähes koko matkan hiljaa, mutta se ei ollut sellaista tukalaa hiljaisuutta. Se oli sellaista hiljaisuutta, kun vieressä on ystävä, joka kuuntelee sitä, kun sinulla ei ole asiaa, eikä hänellekkään tule tylsää.

Ja päivällä, silloin kun olin allapäin riitelystä ja kaikesta muustakin, pikkusiskoni tuli huoneeseeni kaverinsa kanssa juttelemaan ja päiväni parani. Juttelimme siitä, miksi minulla on paha olla ja ne piti mulle sellaisen piristys esityksen. Se oli suloista. Itkin ilosta, koska rakastan pikkusiskoani. Se on joskus se ihminen, jota vihaan kaikkein eniten, mutta joskus se on paljon fiksumpi kuin minä ja osaa oikeasti auttaa.

Etsien kohtalonoikkuja kulkemalla pilkkujen ja merkkien maailmassa

Tässä parin päivän aikana luin kirjan nimeltä Elämäni seinäruusuna. Kävin kolme päivää sitten kirjastossa ja otin sieltä kirjan, jonka etukansi näytti kivoimmalta. Hassuinta sinäänsä, että tuntuu siltä kuin olisin itse tuon kirjan kirjoittanut. Siinä oli kuin kaikki minun ystäväni ja kuin koko elämäni olisi kirjoitettu nurinkurisesti metaforilla ja ajatuksilla, jotka voi tulkita monin eri tavoin. Niin, että kukaan ei ymmärtäisi, että se tarina kertoisi minusta, mutta vain minä voisin sen ymmärtää. Se kieli oli lapsenomaista, mutta oikeasti se tarina kertoi minulle jotain. En tiedä vielä mitä, mutta ehkä se selviää minulle vielä joskus. Ehkä jonain hetkenä elämässä tajuan jotain, mitä kirjan kertoja halusi lukijalleen välittää. Ehkä outoa ajatella, että löytäisin merkityksiä tuollaisiin asioihin, mutta sitä minä teen aina. Etsin ajatuksia, joista voisi joskus tulla minulle tärkeitä.

 

Tämä päivä on osoitettu muutenkin sellaiselle taivasseilailulle. Sellaiselle, että yritetään nähdä kaikessa ne syvällisemmät ja kauniimmat puolet. Katselin ulkona noin tunti sitten tähtiä. Löysin uuden tähtikuvion ja tuntui, kun hetken olisin ollut taas se sama pikkutyttö, joka luki avaruuskirjaa, jossa ihmemaan Liisa joutui mustaan aukkoon. Silloin halusin olla astronautti. Tänään halusin sitä samaa hetken verran uudelleen. Tai entäs se, että ihminen, josta en ikinä olisi kuvitellut ajattelevani oikeastaan mitään, oli tänään se ihminen josta oikeastaan ajattelin eniten. Se puhui tarinoita vertauksin. Kertoi näkemystään maailmasta ja sai minut hymyilemään. Ennen se oli jopa viimeinen ihminen, johon olisin halunnut törmätä. Tänään se oli ihminen, joka sai vatsassani kuohahtamaan edes hetkisen ja vielä niin, että olen varma, ettei se ollut minun kuvitelmaani.

P.S. Kirjoitin juuri lukemani kirjan nimen ja selailin wikipediaa. Kirjasta on tulossa ensi vuoden puolella elokuva, jossa näyttelee lempi tv-sarjani näyttelijä, sekä minulle tärkeimmästä elokuvasarjasta näyttelijä. Hassua, että sekin sai minut hetkeksi hymähtämään.

Yksinäisen keijun unelmat

En taas ole muutamaan päivään kirjoittanut, olen nimittäin ollut kipeänä ja olen vieläkin, mutta päässä ovat asiat olleet sen verran sekaisin, etten ole halunnut edes tähän blogiini koskea, saatika muutenkaan istua tietokoneella. Ei tämäkään ole nyt oikea hetki purkaa sitä painetta tähän tekstiksi, mutta annan teille siitä palasen.

Olen unelmoinut asioista. Olen kuvitellut tarinoita päässäni. Kertonut ne itselleni niin hienosti, että välillä tunsin sellaista iloa, jota en aikoihin ole saavuttanut. Silti olen myös saanut mieleni mahdollisimman alhaiseen tilaan. Tätä minä olen kuunnellut. Tämän sanat ymmärtänyt. En halua kertoa miten sanaset olen tuosta ajatellut, mutta jos kuuntelette... ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.

Satujen puhaltamat hymykuopat

Tänään mulla oli aamusta kaveri kylässä, joten muutamia hetkiä oli ajatella muutakin maailmaa, kuin sitä harmaata ja synkkää. Sen jälkeen olen elänyt siinä tavanomaisessa musiikin ja elokuvien aiheuttamassa transsitilassa, johon vaivutan itseni tietoisesti aina kun on aikaa, jota uskallan käyttää muuhun kun oikeaan miettimiseen.

Nyt illalla tapahtui jotain, mikä toi itselleni aivan ihmeellisen tunteen. Menin Omegle chattiin ja aloin jutella siellä eräälle 18-vuotiaalle pojalle, joka elelee Seattlessa. Sen tarina oli ehkä liiankin traagisen kuuloinen, enkä oikein usko siihen, mutta siinä sadussa oli hetken aikaa kivaa olla mukana heittäytyneenä. Se poika kertoi minulle, että hänen tyttöystävänsä on kuollut yli vuosi sitten. Sen jälkeen hän on ollut masentunut, eikä ole kykenyt tuntemaan mitään muuta kuin tyhjyyttä ja halua kuolla. Heittäydyin asiaan mukaan ja aloin lohduttaa häntä. Kertoa sanoja, joiden koin olevan tilanteeseen oikeita. Keskustelumme oli pitkä. Poika kertoi monia puolia tuntemuksistaan ja sanoi, että kuuntelee yhä tallennettua ääniviestiä puhelimestaan, jossa hänen tyttöystävänsä puhuu. Minä yritin sanoa varovasti, että pojan pitäisi yrittää keksiä itsellensä tekemistä, keskittyä muuhun kuin siihen viestiin... Esittää, että kaikki olisi hyvin, kunnes ehkä jonakin päivänä hän tulisikin oikeasti olemaan onnellinen. Poika totesi sitten johonkin väliin, että minä muistutan häntä hänen tyttöystävästään, jolla oli myös tapana tehdä toisten ongelmista omiaan. Hän kertoi, että jotkin sanani tuntuivat niin tutuilta, että hän melkein olisi uskonut minun olevan se henkilö, jonka hän oli menettänyt. Aivan kuin tytön sielu olisi minun ruumiissani. Koko juttu tuntui epätodelliselta, mutta en välittänyt. Sanoin taas muutamia sanoja, kunnes poika sanoi, että poisti ääniviestin, sillä hänestä keskustelumme oli merkki, että olisi aika päästää irti. Hänestä tuntui siltä, että minä olisin tullut kertomaan sen hänen tyttöystävänään hänelle.

Se kuulostaa tosiaan sadulta, joka ei pidä paikkansa. Ei se varmaan pidäkkään, mutta sillä oli minulle se merkitys, että saan uutta mietittävää. Tuosta tarinasta minä kirjoitan tarinan. Ehkä novellin, ehkä kirjan, mutta siinä on kuitenkin jotain, mikä sai minut edes hetkeksi hymyilemään.

Pehmoisen karheaa tuulta

Mun päätä sekoitettiin eilen. Mulle tehtiin se klassinen temppu, jossa multa kysytään: "Tunnetko sä vielä jotain sitä yhtä kohtaan?" Mä sanoin, että en, ja vielä sillä hetkellä haudanvakavissani sitä tarkotin. Sitten kuulen lisää sanoja: "Oletko sä aivan varma? Mä en usko sitä. Tunteet ei katoa ikinä." Ja sitten mä aloin tosissani miettimään mitä tunnen, ja mä löysin tuolta itseni kätköistä jotain, mitä en ajatellut enää itselläni ripaustakaan olevan. Se on hassua kun joku saa avaamaan omaa mieltä. Se vaan ei tällä kertaa ollut hyvä juttu.

On ollut taas hieman vaikeampaa. Ne kaikki omat asiat. Halu repiä ihoa rikki. Halu itkeä kyyneleitä. Halu maata sängynpohjalla monta päivää lähtemättä minnekkään. Halu olla syömättä ja kuihtua paikoilleen. Mä kamppailen sitä vastaan päivittäin. Tiedän, että joskus sorrun aina johonkin, mutta luotan itseeni sen verran, että tiedän, ettei pahimmat mahdolliset asiat pääse tapahtumaan.

Mutta miksi pahempaa, jos tilanne on kokoajan ollutkin tämä? Sen takia, koska olen niin kamalan huolissani ystävistäni, jotka eivät puhu tunteistaan, mutta tiedän, että ne kärsivät. Niillä on kamalasti kaikkea.

Yksi kaveri asuu omillaan kaukana perheestään, koska joutui muuttamaan uuden koulunsa takia.
Yksi kaveri sairastaasyömishäiriötä, sillä on epävakaa persoona ja se saa kaikenlaisia ahdistusjuttuja.
Yksi kaveri on särkemässä sydäntään, mutta ei tiedä sitä. En osaa kertoa sille, mutta luulen niin. Sitten kun se tapahtuu, niin en tiedä mitä käy. Sillä on muutenkin ollut tosi vaikeaa.
Yksi kaveri on peliriippuvainen, eikä halua nähdä enää ketään. "Ystävät ovat yliarvostettuja."
Yksi kaveri alkoi seurustella. Se on poika. Sen vanhemmat ei hyväksy sitä, että hän seurustelee pojan kanssa. Sillä on myös paljon muuta. Läheisille on käynyt kamalia asioita ja sekin asuu niin kaukana koulunsa takia.
Yhden kaverin eno on saanut sydänkohtauksen.

Tämä on se miksi minun pitää olla vahva. Minun täytyy.

And that's why I want to hurt myself

Sydämeni tyhjät aukot nielevät itsensä pimeään

Tuntuu siltä, että haluan oikeasti vain itkeä. Tänään ravistelin itseni ylös tästä talosta. Näin ihmisiä ja olin mahdollisimman normaali. Päälläni virnistelevä naamio ja kilpenä hilpeitä sanoja ja naurua, jota en oikeasti tarkoittanut.

"Oletko kunnossa?"
"Olen."

Näin käy usein. Melkein aina se on valhe, ja melkein aina se uskotaan.

Sitten minulle kerrotaan tarinoita siitä, kun toiset ovat onnellisia ja rakastettuja. Toisilla on joku vieressä, joku jonka kanssa jakaa koko elämä. Se tuntuu pahalta, vaikka ei saisi. Minun pitäisi osata olla onnellinen toisten puolesta, mutta aina se ei onnistu. Olen liian hyvä näyttelemään. Liian hyvä suojaamaan itseni. Liian hyvä peittämään ne arvet, joiden kuuluisi olla luettavina kasvoillani. Totuus on, että olen yksinäinen ja minusta tuntuu siltä, että tulen aina olemaan. Itsetuntoni on pohjalla, koska kaikki tärkeimmät ja kauneimmat sanat ovat olleet tavalla tai toisella valhetta. Olen pohjalla. Olen rikki mennyt, mieleltäni sairas ihminen.

Kuvitelmat sattuvat enemmän, kuin sen jälkeinen yksinäisyys

Itkin kaksi tuntia, kuunnellen musiikkia, käpertyneenä kerälle. Jätin tanssiharrastuksen. Pitäisi hakea töihin, mutta mä en haluaisi. Oon jäänyt koukkuun ajatukseen ikuisesta lomasta. Siitä, että ei tarvitse katsoa kelloa ja lähteä jonnekkin. Mä myös häpeän itseäni. Olen aina sanonut kaikille, että en voisi koskaan fyysisesti satuttaa itseäni. En vaikka olisi kuinka paha olo, mutta tänään mä ylitin oman rajan. Raavin mun ihoa niin kauan, että se meni verille. Niin kauan, että se kipu alkoi kirvellä ja viedä ajatukset muualle. Niin kauan, että pystyin lopettamaan itkemisen ja odottaa, että ihon kihelmöinti katoaa.

Toissa päivänä olin järjestämässä kahdelle tosi hyvälle ystävälle yllätyssynttäreitä ja tuntuu, että nekin meni ihan pieleen. Niillä kahdella oli hauskaa, mutta monet muut ei siitä paljon mitään irti saaneet. Mä menin vessaan aina hetkeksi. Vuodatin kyyneleen tai kaksi. Katsoin peiliin ja otin esille mitä typerimmän hymyn. Kävelin vessasta ulos muiden luokse ja ilme pysyi. Se on usein melkein liiankin helppoa.

Entäs se yksi ihminen. Se jota en saa mielestäni, ainakaan tavallaan. Ei. En ole mustasukkainen, vaikka se alkoikin hetki sitten seurustella. Ei. En haikaile perään. Ei. En yritä vakuutella nyt itseäni, koska ei ole mitään vakuuteltavaa, mutta se mikä kirvelee, on se, että muistan menneisyydestä hänen suustaan kaikki sanat onnellisuudesta, siitä kuinka hän rakastaa. Mutta nyt kuulen, kuinka silloin joskus hän oli masentunut. Nyt kuulen, kuinka hän on tällä hetkellä onnellisempi kuin ikinä. Sanat samoja, ja huonoja muistoja menneisyydestä. Ei niitä minulle osoitettu, mutta ymmärrän vain kokoajan selvemmin, että ne oikeasti minulle osoitetut, olivat vain valhetta. Siihen asti olin aina kuvitellut, ettei yksikään ihminen voisi sanoa minulle sellaisia asioita. Siihen asti olin ajatellut, ettei kukaan voisi pitää minua niin tärkeänä. Mutta asiat muuttuivat. Minä uskoin sen. Se sai minut tuntemaan itseni edes hetken ihmiseksi, mutta sitten totuus astui esiin. Kaikki olivat vain sanoja, joilla ei ollut todellista merkitystä. Olin valheiden uhri ja minä nielin kaiken. Ei minua haittaa se miten asiat ovat nyt. Minua haittaa se, että minua huijattiin. Toisinaan palaan mielessä aina asioiden alkuun ja muistan millaista oli olla hetken ajan onnellinen ainakin omalla tavallaan. Sitten muistan valheet ja selittelyt, joihin olisin voinut sanoa vastaan. Toisinaan taas löydän itseni sen kaiken jälkeen istumassa Helsingin korkeimmilla portailla sen ihmisen vieressä, joka oli kehittänyt itsellensä uusia murheita. Hän kuunteli surullisen kappaleen soittimesta, toinen kuuloke minun korvassani. Sanat sattuivat. Toivat mieleen oman yksinäisyyden. Katselin portaiden alapäähän. Siellä käveli muita ihmisiä onnellisena. Alkoi itkettää. Sillä nimenomaisella hetkellä tunsin itseni niin heikoksi, että olisin halunnut istua siinä yksin, vaikka... Tavallaan minä olinkin.

Häkkilintu

Mä en tiedä miks mä en ole tänne kirjoittanut kahteen päivään. Ehkä se oli tarkotuksellista. Ehkä mä ajattelin, että se vaan olisi hetken aikaa helpompaa leikkiä, että ei ole mitään mistä kirjoittaa.

Ensinäkin kirjotukset on ohitse. Se tunne, kun oli kirjottanu viimeset rivit paperille, oli maailman helpottavin. Sen voimalla mä jaksoin nyt tähän asti, mutta tänään kaikki on taas toisin. Vanhemmat riitelee, pikkusisko osoittautuu taas maailman isoimmaksi hirviöksi ja selailen taas asuntoja netissä. Mä haluan oikeasti pois täältä. Tuntuu, että usein ne asiat mitkä romahduttaa mielen alas, on joitain mitkä liittyy perheeseen. Vanhempien kommentit tuntuu niin raastavilta. "Mee pois. En jaksa nyt sun naamaa", "En ihmettele että joudut käymää jossain psykiatrilla, ku oot päästäs vialla!", "Sun kaikki kaverit on ihan muusta maailmasta kun sä. Sun pitäs vaan antaa niitten elää omaa elämäänsä."

Mä en jaksa sitä. En vaan yksinkertasesti enää jaksa. Mä haluan pois täältä.

Mulla on paha olo tällä hetkellä nyt myös mun parhaimpien kavereiden takia. Yhden onnistuin suututtamaan, olemalla tavalliseen tapaan niin epätietonen kaikesta, toinen ei oo ottanu muhun yhteyttä kokonaiseen viikkoon ollenkaan, kolmatta mun piti nähdä tänään, mennä ehkä yöksi, mutta se jätti kokonaan vastaamatta puhelimeen... Mikä mussa on vialla? Mä yritän hymyillä. Mä yritän auttaa. Mä yritän olla edes siedettävä, vaikka mun sisältä yrittää kokoajan kummuta tää paha olo muiden näkyville, josta vaan en uskalla kenellekkään niistä enää puhua. Mulla oli ennen toinen blogi. Blogi jossa kirjotin kaikenlaista, mutta nyt en oo kirjottanut sinne mitään itestäni. Se kaikki teksti on siirtynyt tänne. Mua sattuu, mulla on yksinäinen olo, mutta mä päätin, että mä yritän jaksaa. Mun täytyy.