Tanssien sateesta

Mä olen niin kamalan lyhytvihainen. Riitelin tänään ihmisen kanssa, joka on yksi niistä kaikista tärkeimmistä. Se kaveri, josta olen maininnut. Se kaveri, joka on homo. Se käyttäytyy välillä niin kuin ei muista välittäisi. Niin kuin minä ja muut kaverini olisivat aina kakkossijalla kaikessa. Tänään puhuimme siitä asiasta koneella ja viesteillä. Kesken koko jutun pyysikin hän Helsinkiin ja minä menin. Ajattelin, että saisimme puhuttua asiat järkevästi, mutta niistä asioista ei puhuttu ollenkaan, nimittäin ensimmäinen asia mikä tapahtui, kun astuin bussista.. Aloin hymyilemään. En ole pitkävihainen. Se on kamalaa, sillä ne samat asiat tulee esille uudestaan ja uudestaan, enkä ikinä saa niitä puhuttua, koska aina kun näemme... Musta tulee iloinen. En osaa olla vihainen.

Kävelimme Helsingissä ja oikeastaan se meni siihen, että teimme kokoajan ei mitään. Se oli ihan kivaa kuunnella keskusteluja kaikista maailman asioista. Istuimme tennispalatsissa, syötiin molemmat omenaa ja katseltiin trailereita telkkareista. Olin aika hiljainen, mutta silti oli kivaa. Ei tylsää, vaan oikeasti kivaa. En tiedä. Kaikki ne asiat joista piti puhua, jäi kesken, mutta saimpahan silti yhden mukavan illan. Myöhemmin nähtiin hänen poikaystäväänsä ja juttujen taso oli sieltä hulluimmasta ja väsyneimmästä päästä, mutta minä nauroin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaa nauroin, niin, että se tuntui aidolta nauramiselta. Nauroin ilman, että joutuisin jälkikäteen miettimään nauroinko sittenkään oikeasti. Lopuksi en mennytkään bussilla kotiin, vaikka oli tarkoitus. Kävelin hänen kanssaan. Olimme lähes koko matkan hiljaa, mutta se ei ollut sellaista tukalaa hiljaisuutta. Se oli sellaista hiljaisuutta, kun vieressä on ystävä, joka kuuntelee sitä, kun sinulla ei ole asiaa, eikä hänellekkään tule tylsää.

Ja päivällä, silloin kun olin allapäin riitelystä ja kaikesta muustakin, pikkusiskoni tuli huoneeseeni kaverinsa kanssa juttelemaan ja päiväni parani. Juttelimme siitä, miksi minulla on paha olla ja ne piti mulle sellaisen piristys esityksen. Se oli suloista. Itkin ilosta, koska rakastan pikkusiskoani. Se on joskus se ihminen, jota vihaan kaikkein eniten, mutta joskus se on paljon fiksumpi kuin minä ja osaa oikeasti auttaa.