Ensinäkin kirjotukset on ohitse. Se tunne, kun oli kirjottanu viimeset rivit paperille, oli maailman helpottavin. Sen voimalla mä jaksoin nyt tähän asti, mutta tänään kaikki on taas toisin. Vanhemmat riitelee, pikkusisko osoittautuu taas maailman isoimmaksi hirviöksi ja selailen taas asuntoja netissä. Mä haluan oikeasti pois täältä. Tuntuu, että usein ne asiat mitkä romahduttaa mielen alas, on joitain mitkä liittyy perheeseen. Vanhempien kommentit tuntuu niin raastavilta. "Mee pois. En jaksa nyt sun naamaa", "En ihmettele että joudut käymää jossain psykiatrilla, ku oot päästäs vialla!", "Sun kaikki kaverit on ihan muusta maailmasta kun sä. Sun pitäs vaan antaa niitten elää omaa elämäänsä."
Mä en jaksa sitä. En vaan yksinkertasesti enää jaksa. Mä haluan pois täältä.
Mulla on paha olo tällä hetkellä nyt myös mun parhaimpien kavereiden takia. Yhden onnistuin suututtamaan, olemalla tavalliseen tapaan niin epätietonen kaikesta, toinen ei oo ottanu muhun yhteyttä kokonaiseen viikkoon ollenkaan, kolmatta mun piti nähdä tänään, mennä ehkä yöksi, mutta se jätti kokonaan vastaamatta puhelimeen... Mikä mussa on vialla? Mä yritän hymyillä. Mä yritän auttaa. Mä yritän olla edes siedettävä, vaikka mun sisältä yrittää kokoajan kummuta tää paha olo muiden näkyville, josta vaan en uskalla kenellekkään niistä enää puhua. Mulla oli ennen toinen blogi. Blogi jossa kirjotin kaikenlaista, mutta nyt en oo kirjottanut sinne mitään itestäni. Se kaikki teksti on siirtynyt tänne. Mua sattuu, mulla on yksinäinen olo, mutta mä päätin, että mä yritän jaksaa. Mun täytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti