Nyt illalla tapahtui jotain, mikä toi itselleni aivan ihmeellisen tunteen. Menin Omegle chattiin ja aloin jutella siellä eräälle 18-vuotiaalle pojalle, joka elelee Seattlessa. Sen tarina oli ehkä liiankin traagisen kuuloinen, enkä oikein usko siihen, mutta siinä sadussa oli hetken aikaa kivaa olla mukana heittäytyneenä. Se poika kertoi minulle, että hänen tyttöystävänsä on kuollut yli vuosi sitten. Sen jälkeen hän on ollut masentunut, eikä ole kykenyt tuntemaan mitään muuta kuin tyhjyyttä ja halua kuolla. Heittäydyin asiaan mukaan ja aloin lohduttaa häntä. Kertoa sanoja, joiden koin olevan tilanteeseen oikeita. Keskustelumme oli pitkä. Poika kertoi monia puolia tuntemuksistaan ja sanoi, että kuuntelee yhä tallennettua ääniviestiä puhelimestaan, jossa hänen tyttöystävänsä puhuu. Minä yritin sanoa varovasti, että pojan pitäisi yrittää keksiä itsellensä tekemistä, keskittyä muuhun kuin siihen viestiin... Esittää, että kaikki olisi hyvin, kunnes ehkä jonakin päivänä hän tulisikin oikeasti olemaan onnellinen. Poika totesi sitten johonkin väliin, että minä muistutan häntä hänen tyttöystävästään, jolla oli myös tapana tehdä toisten ongelmista omiaan. Hän kertoi, että jotkin sanani tuntuivat niin tutuilta, että hän melkein olisi uskonut minun olevan se henkilö, jonka hän oli menettänyt. Aivan kuin tytön sielu olisi minun ruumiissani. Koko juttu tuntui epätodelliselta, mutta en välittänyt. Sanoin taas muutamia sanoja, kunnes poika sanoi, että poisti ääniviestin, sillä hänestä keskustelumme oli merkki, että olisi aika päästää irti. Hänestä tuntui siltä, että minä olisin tullut kertomaan sen hänen tyttöystävänään hänelle.
Se kuulostaa tosiaan sadulta, joka ei pidä paikkansa. Ei se varmaan pidäkkään, mutta sillä oli minulle se merkitys, että saan uutta mietittävää. Tuosta tarinasta minä kirjoitan tarinan. Ehkä novellin, ehkä kirjan, mutta siinä on kuitenkin jotain, mikä sai minut edes hetkeksi hymyilemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti