Sydämeni tyhjät aukot nielevät itsensä pimeään

Tuntuu siltä, että haluan oikeasti vain itkeä. Tänään ravistelin itseni ylös tästä talosta. Näin ihmisiä ja olin mahdollisimman normaali. Päälläni virnistelevä naamio ja kilpenä hilpeitä sanoja ja naurua, jota en oikeasti tarkoittanut.

"Oletko kunnossa?"
"Olen."

Näin käy usein. Melkein aina se on valhe, ja melkein aina se uskotaan.

Sitten minulle kerrotaan tarinoita siitä, kun toiset ovat onnellisia ja rakastettuja. Toisilla on joku vieressä, joku jonka kanssa jakaa koko elämä. Se tuntuu pahalta, vaikka ei saisi. Minun pitäisi osata olla onnellinen toisten puolesta, mutta aina se ei onnistu. Olen liian hyvä näyttelemään. Liian hyvä suojaamaan itseni. Liian hyvä peittämään ne arvet, joiden kuuluisi olla luettavina kasvoillani. Totuus on, että olen yksinäinen ja minusta tuntuu siltä, että tulen aina olemaan. Itsetuntoni on pohjalla, koska kaikki tärkeimmät ja kauneimmat sanat ovat olleet tavalla tai toisella valhetta. Olen pohjalla. Olen rikki mennyt, mieleltäni sairas ihminen.