Kuvitelmat sattuvat enemmän, kuin sen jälkeinen yksinäisyys

Itkin kaksi tuntia, kuunnellen musiikkia, käpertyneenä kerälle. Jätin tanssiharrastuksen. Pitäisi hakea töihin, mutta mä en haluaisi. Oon jäänyt koukkuun ajatukseen ikuisesta lomasta. Siitä, että ei tarvitse katsoa kelloa ja lähteä jonnekkin. Mä myös häpeän itseäni. Olen aina sanonut kaikille, että en voisi koskaan fyysisesti satuttaa itseäni. En vaikka olisi kuinka paha olo, mutta tänään mä ylitin oman rajan. Raavin mun ihoa niin kauan, että se meni verille. Niin kauan, että se kipu alkoi kirvellä ja viedä ajatukset muualle. Niin kauan, että pystyin lopettamaan itkemisen ja odottaa, että ihon kihelmöinti katoaa.

Toissa päivänä olin järjestämässä kahdelle tosi hyvälle ystävälle yllätyssynttäreitä ja tuntuu, että nekin meni ihan pieleen. Niillä kahdella oli hauskaa, mutta monet muut ei siitä paljon mitään irti saaneet. Mä menin vessaan aina hetkeksi. Vuodatin kyyneleen tai kaksi. Katsoin peiliin ja otin esille mitä typerimmän hymyn. Kävelin vessasta ulos muiden luokse ja ilme pysyi. Se on usein melkein liiankin helppoa.

Entäs se yksi ihminen. Se jota en saa mielestäni, ainakaan tavallaan. Ei. En ole mustasukkainen, vaikka se alkoikin hetki sitten seurustella. Ei. En haikaile perään. Ei. En yritä vakuutella nyt itseäni, koska ei ole mitään vakuuteltavaa, mutta se mikä kirvelee, on se, että muistan menneisyydestä hänen suustaan kaikki sanat onnellisuudesta, siitä kuinka hän rakastaa. Mutta nyt kuulen, kuinka silloin joskus hän oli masentunut. Nyt kuulen, kuinka hän on tällä hetkellä onnellisempi kuin ikinä. Sanat samoja, ja huonoja muistoja menneisyydestä. Ei niitä minulle osoitettu, mutta ymmärrän vain kokoajan selvemmin, että ne oikeasti minulle osoitetut, olivat vain valhetta. Siihen asti olin aina kuvitellut, ettei yksikään ihminen voisi sanoa minulle sellaisia asioita. Siihen asti olin ajatellut, ettei kukaan voisi pitää minua niin tärkeänä. Mutta asiat muuttuivat. Minä uskoin sen. Se sai minut tuntemaan itseni edes hetken ihmiseksi, mutta sitten totuus astui esiin. Kaikki olivat vain sanoja, joilla ei ollut todellista merkitystä. Olin valheiden uhri ja minä nielin kaiken. Ei minua haittaa se miten asiat ovat nyt. Minua haittaa se, että minua huijattiin. Toisinaan palaan mielessä aina asioiden alkuun ja muistan millaista oli olla hetken ajan onnellinen ainakin omalla tavallaan. Sitten muistan valheet ja selittelyt, joihin olisin voinut sanoa vastaan. Toisinaan taas löydän itseni sen kaiken jälkeen istumassa Helsingin korkeimmilla portailla sen ihmisen vieressä, joka oli kehittänyt itsellensä uusia murheita. Hän kuunteli surullisen kappaleen soittimesta, toinen kuuloke minun korvassani. Sanat sattuivat. Toivat mieleen oman yksinäisyyden. Katselin portaiden alapäähän. Siellä käveli muita ihmisiä onnellisena. Alkoi itkettää. Sillä nimenomaisella hetkellä tunsin itseni niin heikoksi, että olisin halunnut istua siinä yksin, vaikka... Tavallaan minä olinkin.