Alan miettiä: "tilanne on ahdistava", vaikkei se vielä edes olisi ollut. Sitten tajuan, että silmiin katsominen on vaikeaa. Tajuan, että se henkilö näkee minut edessään. Alan keskittyä siihen, että milloin räpäytän silmiäni. Kaikki puhe menee ohi korvieni. Tuntuu, että silmäni painuisivat väkisin kiinni ja alkaisivat vetistää. Tilanne alkaa tuntua epätoivoiselta. Sydän alkaa hakata tuhatta ja sataa. Silmissä sumenee. En pysty enää katsomaan eteeni. Käännän katseeni ja väitän että minuun sattuu. Naamioin ja yritän vain olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta jokainen sekunti on taistelua kohtausta vastaan.
Kuulostaa naurettavalta. Kaikista ironisinta on, että oikeasti se olen minä, joka sen itselleni teen. Kaikki on lähtöisin vain omasta pienestä ajatuksesta, mutta en pääse siitä eroon. Pitkän aikaa olin ilman näitä ajatuksia, kunnes tänään mietin taas tätä minun kiroustani hetkenä, kun äitini puhui minulle. Se on pelottavaa. Uskon nyt, että se oli vain hetkellistä, mutta silti uskallan epäröidä, että mitä jos ei ollutkaan?
Viime kesänä tämä oli kamala ongelma. Sitä tapahtui parhaimpien ystävieni edessä. Sitä tapahtui sukulaisteni edessä. Sitä tapahtui jopa pikkusiskoni edessä. Minä en tiedä miksi. Mutta siitä aion puhua ensi tiistaina psykologille. Minun on jälleen pakko, vaikka viimeksi uskalsinkin sanomaan, että kaikki on jo paljon paremmin. Tuntuu vain, että tämä on kausittaista. Joskus sitä ei ole ollenkaan, joskus se tulee kulman takaa, kun sitä vähiten odottaa ja silloin muistaa jälleen ne kamalimmat hetket, päästää ne sisällensä uudelleen, eikä enää muista kuinka taistella vastaan. Silti minä yritän.
Kerroin teille joskus siitä, että minulla on näiden tilanteiden takia kaulassa jokin koru. Minun vakiokoruni meni rikki. Pärjäsin pitkään ilman sitä, mutta nyt tuntuu siltä, että olisi hankittava uusi. Hassua, että voin luottaa niin paljon johonkin esineeseen, mutta joskus minulla ei ole mitään muuta kuin se minulle rakas koru, tämä blogi, jonne uskallan tulla avaamaan mieltäni ja kuiskatut rukoukset Jumalalle, silloin kun kukaan muu ei ole kuulemassa, vaikka todellisuudessa en tiedä edes, että mihin uskon. Tiedän vain mihin haluaisin uskoa.
Ja niin hassua kun se onkin... Löysin pientä lohtua kappaleesta: Justin Bieber - Pray
Toi teksti kosketti mua... surullista lukea siitä kuinka joku nuori on jo nyt mennyt rikki. Onneksi melkein kaiken voi korjata, siihen tarvitaan vain aikaa ja rakkautta :) Jaksele!
VastaaPoistaKiitos tuhannesti kommentista. Lämmitti kovasti. :)
VastaaPoistaVoi rakas pieni ihminen.
VastaaPoistaSinä näet ihan liikaa, olet sellainen jonka haluaisi sulkea omaan kämmeneensä ja silittää, kertoa että jonain päivänä sinun jalat on tarpeeksi vahvat, että jaksat seisoa ja antaa ajatuksen kulkea vapaasti yhdessä ruumiin kanssa, niin että se tuntuu sinun sisällä onnellisuutena, eikä pakonomaisena jo konemaisena toimintana.
Minä löydän sinusta paljon samaa kuin itsestäni, ehkä siksi että kerrot niin avoimesti ja rehellisesti asioistasi, niin että ihmisten on aika helppo samaistua sinuun, tuntea sinun tunteet ja huomata että osa löytyy itsestäkin.
Älä anna sille ylivaltaa. Sille mikä painaa sinua alas. Kun sillekin voisi hymyillä, kun sillekin voisi sanoa; "olet toisinaan ihana. Vihaan sinua, mutta ilman sinua en olisi minä, en olisi koskaan lähtenyt kehittymään näin nopeasti, kehittämään itseäni." Se on vain vaikeaa, aluksi pitäisi vain hyväksyä että se kaikki vain on siinä, ne ajatukset, se paha olo, se kaikki. Että se on ja se tulee, mutta myös että se menee, eikä se ole jatkuvaa, ikuista.
En lukenut vielä kamalan pitkälle blogiasi, enkä tiedä miten paha sinulla on olla, mutta tiedän silti että hyvä olo olemassa. Olen sairastanut vaikea-asteisen masennuksen ja vasta kuukausi sitten päästin irti toiveestani kuolla. Vaikka olin ollut jo melkein vuoden suhteellisen terve, kykenevä tekemään asioita, päästin siitä toiveesta irti vasta niin vähän aikaa sitten. Luulin että se olisi minussa aina.
Kaikki luulot on aina harhaa, ainakin ne, joita ei voi ikinä tietää varmaksi.
Jaksamisia sinulle, yritä olla vahva, yritä pelastaa ja suojella itseäsi, hemmotella itseäsi, rakastaa itseäsi. Parantua.
Pusuja, haleja!
Olen lukenut blogiasi alusta asti, ja mulla on paljon samoja fiiliksiä kun sullakin. En vaan oo saanu aiemmin kommentoitua, kun tuntuu etten keksi mitä sanoa. Olen itse 12-vuotiaasta asti kirjoittanut päiväkirjaa myös netissä, mutta nyt ryhdyin kirjoittamaan myös blogia. Se helpottaa vähän, varsinkin kun ei oo ystäviä keille puhua.
VastaaPoistahttp://murtuneet-siipeni.blogspot.com/
Voimia sinulle <3
suvy: Minulla on nyt vähän hassu olo, koska kirjoitit noin pitkän ja kauniin ja hienosti kirjoitetun kommentin, että tuntuu, kuin mitkään sanat eivät siihen riittäisi vastaamaan. Voin sanoa vain kiitos, sillä tarinat siitä, että joku on ollut vahva ja päässyt irti näistä pahanolon kahleista antaa minulle voimaa uskoa siihen, että ehkä minäkin joskus voin hymyillä pitkiäkin aikoja, ilman että joudun toteamaan, että kasvoillani on vain naamari, joka vain on jäänyt siihen. Ja se, että kun sanon kiitos, toivon, että tiedät, että oikeasti tarkoitan sitä enemmän kuin yksinäisenä kirjoitettuna sanana. Kiitos siis oikeasti.
VastaaPoistaSiipirikko: Kiitos sinullekkin. Jäin lukemaan blogiasi, ja tulen varmasti kommentoimaan sinne tulevaisuudessa. Löysin siitä tavallaan itseni. Tarkoitan siis, että tuntui kuin olisin lukenut omia tekstejäni, mutta silti tiedostin, että se on oikeasti joku toinen, joku muu elävä ihminen.