Tarvitsen kellon, jonka viisarit eivät liiku

"Sulla on ollut kokonainen päivä aikaa!"

Sanoi äitini, kun hetkeksi sorruin valittamaan stressiä siitä, että kuinka ikinä ehdin tehdä kaikkea. Kuinka ikinä jaksan lukea viimeisiin ylppäreihin, kuinka ikinä jaksaisin siivota huoneeni, kuinka ikinä jaksaisin tehdä tekemättömät asiat tehdyiksi.

Musta tuntuu, että mulla ei ole aikaa. Sellaista aikaa, jota uskallan käyttää. Tänään tein tyhmästi. ulkona on nätti ilma, mutta suljin kaihtimet ikkunasta, ja leikin ettei sitä ole. Valot huoneesta sammuksissa, sotku saartaa ympärillä. Ainut asia mitä olen tehnyt, on että olen tuijottanut telkkaria. Ajatellut: "No. Vielä yksi jakso frendejä, vaikka yhtään ei kiinnosta." Jätin jopa tanssin väliin. (Harrastan siis streetdancea) ja se on jotain mitä rakastin joskus muutama vuosi sitten. Nyt aloitin sen uudestaan, koska yritin saada itseni ylös sängystä, ylös aatteista ja aaveista jotka vainoavat minua yhä ja vieläkin, mutta petin itseni ja annoin itseni vain käpertyä peittoihin. Mua varmaan pidetään laiskana, mutta moni pikkuasiakin tuntuu vaikealta. Uskallan valittaa täällä, mutta en halua täyttää kalenteriani, joka on tyhjillään jo muutaman viikon ajalta. Yleensä kirjoitan aina tekemiseni ylös. Se on kuin päiväkirja. Nyt en halua. En ole edes tehnyt mitään.

Tavallaan tuntuu, että nyt kaikesta huolimatta on hieman parempi kausi käynnissä. En tunne itseäni enää täysin tyhjäksi. Asioilla voi olla merkitys. Enää ei tunnu siltä, että kohauttaisin vain olkia, jos meinaisin jäädä auton alle, tai lähtisin vain kävelemään jonnekkin, tuntematta yhtään kauhua siitä, että itseasiassa olisin oikeasti eksynyt.

Se maistuu suussani paremmalta kuin mikään muu

Tänään on ollut sellainen olo, että olen onnistunut piristämään itseäni pikkuajatuksilla ja asioilla.
Olen kokoajan yrittänyt kokoajan keksiä tekemistä ja ajattelemista itselleni ja se tavallaan on toiminut, ainakin hetken verran. Ainut asia mistä tällä hetkellä annan itseni olla huolissani, on se, että tänään en ole halunnut syödä. En ollenkaan tiedä mistä se johtuu. Tulee vain paha olo ja vieläkin pahempi olo siitä, että nyt olen kovin nälkäinen. Ja ehkä hieman myös siitä, että joskus minulla oli esiintymiskammo, mutta pääsin siitä ajan myötä eroon. Nyt huomaan sen valuneen mieleeni takaisin. Tänään olin tapahtumassa, jossa arvosteltiin eräs lyhytelokuva, jossa minäkin näyttelen. Kun elokuva oli näytetty, piti meidän näyttelijöiden ja muiden tekijöiden mennä salin eteen. Kaoin kauhusta ennen sinne kävelyä, ja perillä huomasin, että tärisin. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi yleisön edessä. Oli vaikeaa hallita itseään ja puolet kommenteista menikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En halua olla taas se sama ala-asteen pikkutyttö, joka rupesi itkemään irvistävälle naamalle ja pelkäämään sanoja paperilla, joita joutuu lausumaan ääneen.

Koska yritän olla miettimättä ja ajattelematta, ajattelen muita asioita ja tiedän, että aina loppujenlopuksi päästän nämä asiat takaisin mieleeni silloin kun tulee taas heikko hetki elämässä. Silloin ne ovat vahvempia, koska en ole yrittänyt ajaa niitä pois. Olen pitänyt niitä tallessa, ikäänkuin säilyttäen oikeaa hetkeä varten, jolloin ne voivat taas näyttäytyä ja olla muuta kuin huuruinen kuiskaus alitajunnassa.

Mitä tulee niihin muihin ajatuksiin, joilla yritän siirtää niitä huonoja pois... Olen koukussa tv-sarjaan nimeltä The Vampire Diaries. Aivan naurettavan kuuloista, että sillä voi olla merkitystä minulle, mutta se antaa minulle syyn odottaa aina huomista ja sitä seuraavaa. Sama kun avaa joulukalenterin luukkuja ja odottaa aattoa. Niin pääsee aina päivän lähemmäs viimeistä määränpäätä. Vaikka se on oikeasti outoa, kirjoitan sen tänne, koska haluan jakaa nyt itselleni ja teille sanoina sen, että osaan minä tuntea jotain muutakin kuin arjenharmautta ja alakuloa.