Antaisin lämpimiä villapaitahaleja teille kaikille

Vaikka on tällä hetkellä todella paha olla omien huonojen päätöksien ja tekojen takia, joista tuntuu, että en pääse eroon, päätin siitä huolimatta, että teen mieluummin vähän pirteämmän postauksen. Nimittäin eilen olin niin kamalan onnellinen. Todella onnellinen.

Eilisen suunnitelma minulla oli, että menen yhden kaverini luokse kyläilemään. Kävelin sisälle ja kaverini tuli ovelle vastaan. Kaikki vaikutti aivan normaalilta, kunnes yhtäkkiä kuulin: "YLLÄTYS!" huudon. Melkein kaikki parhaimmista kavereistani olivat siellä. Sain aivan ihanat yllätyssynttärit! En edes osaa kuvailla sitä tunnetta, mikä siitä hetkestä tuli, kun kaikki astuivat näkyviin.

Minulla on maailman ihanimmat kaverit!

Joulun tuoksuisissa varjoissa piileskellen

Ihan ensiksi haluan sanoa kaikille HYVÄÄ JOULUA, näin jälkikäteen ja toivon, että mahdollisimman monella on ollut rauhallinen ja turvallinen olo.

Pari viikkoa ennen joulua olivat kokonaisuudessaan aivan kamalia. Sain kaikki suuttumaan itselleni, sillä puhuin paljon mieltä ahdistavia ajatuksia suoraan. Ajattelin, että joulu tulisi olemaan helpompi, jos ei tarvitsisi enää olla vihainen kenellekkään. Jos ei tarvitsisi kylvää ankeita ja vihaisia asioita mielessä. Laskin hieman väärin ja päivää ennen joulua oli niin huono omatunto kaikesta mitä sanoin. Sellainen olo, että halusin, että kaikki vihaisivat minua.

Kaikesta huolimatta loppujen lopuksi päätin, että en halunnut välittää, koska kuitenkin niin moni ymmärsi tekoni. En jaksanut miettiä niitä asioita lähes ollenkaan näiden kahden päivän aikana. Tuntuu vain hieman tyhmältä, että en ole ollut kauhean surullinen, mutta en iloinenkaan. Sellainen neutraali. Vihaan neutraalia. Tärkeintä nyt ehkä kuitenkin on, että on ollut kodikas olo, ehkä jopa hieman jouluinen, millainen se ei ole onnistunut pariin vuoteen olemaan.

Ja tällä hetkellä olen ihan iloinen, sillä juttelen mesessä neljälle hyvälle kaverille. Yksi on oikeastaan vanhempi tuttu, jolle en ole puhunut pitkään aikaan. Yksi on tällä hetkellä Amerikassa. Ja sitten nuo kaksi tuollaista, joille puhuminen on yleensä minulle kaikista tärkeintä, koska ne on niitä ihmisiä, joille puhuminen aina piristää. Aina ja joka kerta.

Ajattelin, että voisin mennä syömään vielä yhden joulutortun ja sitten mennä nukkumaan! Leppoisaa uudenvuoden odotusta teille kaikille!

Kun ei kivulle laastaria

Olen surullinen ja vihaan itseäni.

.vihaan itseäni ja olen surullineN

 Sellainen olo minulla nyt on. Itkettää. Sattuu. Pelottaa, että joulukin menee tästä tunteesta pilalle. Tunnen itseni nyt niin vialliseksi. Ilkeäksi. Kaveri, joka on ollut kaverini kaikista pisimpään... Ei sitä enää kiinnosta mitä minulle kuuluu. Se ei enää kerro minulle suoraan, jos jokin minussa tai käytöksessäni häiritsee. Kuulen kaiken aina valituksena hänen äidiltään. Minä sanoin asiasta suoraan. Puhuin faktat julki. Sen jälkeen emme ole olleet missään yhteydessä. Minä en soita hänelle. En vaikka kuinka häiritsisi. Minä en tehnyt väärin.

Sitten se yksi ihminen, joka on niin kauhean tärkeä. Yksi ystäväni sanoi, että minun pitäisi vain päästää irti. Antaa tämän elää vain omaa elämäänsä, koska kyseinen henkilö vain satuttaa minua teoillaan ja sanoillaan. En minä pysty. Kaksi vuotta sitten minulla oli yksi hyvin samankaltainen ystävä. Todella hyvä ystävä, kunnes hän vaihtoi seuraa ja veti huvinpäin välit poikki. Siitä minulle jäi traumat. Paha olo, jota kannan sisälläni vieläkin. En halua, että se sama käy uudelleen, vaikka kaikki merkit näyttävät siihen suuntaan: roikun perässä, vaikka toinen selvästi haluaa karkuun. En vaan osaa enää kuvitella elämääni ilman häntä! Ihan oikeasti. Millään ei enää olisi mitään merkitystä.

Ja tämä ystävä jolta tuli kyseiset neuvot. Hänen kanssaan meille tuli myös eilen riitaa, sillä hän ei uskalla kertoa minulle mielipiteitään asioista. Silloin kun hän ei niitä kerro, hän myös vaihtaa puheenaiheen pois kyseisestä aiheesta, vaikka se olisikin minulle juuri yksi niistä tärkeimmistä aiheista. Tämä henkilö on ehkä ainut, jolle olen voinut puhua näistä tietyistä asioista vilpittömästi katumatta ja enemmän kuin kenellekkään muulle ja nyt minusta tuntuu, että en voi enää, sillä ei hän halua puhua niistä. Ei vain halua.

Ja tällä hetkellä tunnen olevani niin yksin. Yksin koska kolmen tärkeän ihmisen välillä on kitkaa. Sellaista kitkaa, että minuun sattuu niin paljon, että pelkään ettei ulospääsyä ole. En jaksa enää.

Vähemmän, kuin mitä tarvitsen

Tuntuu, että kaikki vilisee ympärillä liian nopeasti. Tuntuu, kuin en tuntisi.
Miksi Joulu ei tunnu enää miltään? Miksi kirkkaat valot kauppojen seinustoilla eivät enää houkuttele minua ostamaan? Miksi kotoa lähteminen on yhtä arkisen tuntuista, kun paikoilleen jääminen?
Miksi tuntuu siltä, että nauran paljon, mutta oikeasti vain todella harvoin?

Kysymyksiä ja pienenpieniä sanasia siitä, kun mikään ei tunnu enää miltään.
Tällä hetkellä minun sisälläni elää vain yksi tunnemöykky ivaa, vihaa, surua ja katkeruutta, josta vain yksi pieni palanen on jotain kaunista. Se möykky minussa on ainut asia, joka kertoo minun olevan elossa. Ihminen, joka pystyy tuntemaan, mutta silti ei lähes ollenkaan.

Rakastaen yhä

Lintu lauloi yksikseen
Vaivuit uneen ikuiseen
Lensit pois uuteen elämään
Uusia teitä, polkuja etsimään
Missä ikinä oletkaan
Tulen sinut aina rakkaudella muistamaan

Rakastan sua vaari ja toivon, että tiesit sen...
...lepää rauhassa ja nuku hyvin♥

Kurkistaa olio kolostaan ja raottaa suutaan

Mulla on nyt tosi paha mieli. Tuntuu, että mitään en ole aikaiseksi saanut ja töitä pitäisi jaksaa tehdä päivästä toiseen. Nyt kaksi viikkoa kyseisessä paikassa on takana ja siellä on ollut aivan tavattoman hauskaa, mutta silti se väsyttää ja aikaa ei jää muille ihmisille. Musta tuntuu, että nyt on ollut kaikenlaista draamaa muutenkin. Pääasiassa tietenkin mun omassa mielessäni.

On olemassa yksi ihminen, joka tunnusti jokin aika sitten, että sillä on tunteita mua kohtaan. Minulla ei ollut, eikä ole vieläkään, mutta meidän välimme lämpenevät kokoajan. Meistä tulee kokoajan vain parempia ystäviä ja puhumme toisillemme tosi paljon. Se olisi se ihminen joka ei yllättyisi mistään, mitä täällä blogissa lukee, vaikka saisikin osoitteen käsiinsä. Minulla on myös toinen hyvä ystävä, joka on itse kasvattanut tunteita tätä kyseistä ihmistä kohtaan. Ne kaksi menevät elokuviin lähiaikoina ja hassuinta on, että olen hieman mustasukkainen. En sellaisessa tunne mielessä, vaan siinä mielessä, että tuntuu, että minulta viedään yksi parhaimmista ystävistäni. En voi puhua kohta sille pojalle enää mitään, koska muuten pelkään sen tytön olevan mustasukkainen minulle. Ei hän edes tiedä kuinka hyvät välit minulla kyseiseen ihmiseen on ja luulen, että minun täytyy kohta perääntyä. Viilentää välejä, jotta en olisi tiellä. Se sattuu, koska tunnen jo valmiiksi menettäneeni, vaikka kaikki toistaiseksi on vielä ennallaan.

Siitä muuten olen ylpeä, että yhdelle ihmiselle kerroin puolet ajatuksistani, puolet pahasta olostani ja me tulemme puhumaan välimme puhtaiksi. Niin minä ainakin toivon. Enemmän kuin mitään muuta, vaikka olen muissakin asioissa täysin sekaisin. Sekaisin itseni kanssa ja siitä, mitä minä tunnen olevani. Sekaisin siitä, että onko tällainen edes normaalia. Kerron teille vielä mistä on kysymys. Minä lupaan sen.

One day I'll fly away, leave all this to yesterday

-Nicole Kidman, moulin rouge

Kammoan itkemistä. Se on asia, jota häpeän tehdä jonkun nähden. Se on asia, joka saa minut tuntemaan itseni heikoksi. Ne on niitä hetkiä, kun tunnen itseni liian näkyväksi.

Eilen oli mediaryhmän kuvaukset. Mediaryhmä on ollut harrastukseni nelisen vuotta. Siellä olemme tehneet lyhytelokuvia, musavideon ja kaikenlaista. Sen kautta sain unelmani olla elokuvaohjaaja tai jokin muu media-alan ammattilainen. Toimin tässä projektissa ohjaajana ja kuvaukset olivat ihan hilpeät ja hauskat, mutta sen jälkeen tuli niin paha olo ja täydellinen romahdus. Myöhemmin illalla mdiaryhmäporukalla olimme konsertissa, jossa esiintyi useita eri bändejä. En tiedä mist se alkoi, mutta aloin miettimään kaikenlaisia asioita, kuten tarinaa siitä pojasta, joka minua eniten on satuttanut. Sitä kuinka minä olen tehnyt omasta elämästä monia uhrauksia kavereideni takia ja niiden myötä satuttanut itseäni. Sekä monia muita asioita, joita häpeän niin paljon, että en kykene niitä edes tänne kirjoittamaan. Muutenkin eilinen oli kuin karuselli. Ympärillä oli ihmisiä, jotka puhuivat asioitaan ristiin. Puukottivat toisiaan selkään. Välillä heidän karuselli pyöri niin kovaa vauhtia, että tipuin kyydistä, eivätkä he sitä edes huomanneet. Sama kun en olisi ollut paikalla. Kaikki lähtivät aina luotani. Aina kaikilla oli parempi seura ja mielenkiintoisemmat jutut. Se ei ollut se ajatus mikä sai minut romahtamaan, mutta se edisti sitä. Itkin yhteensä tunnin jossain poissa. Itkin ihmisten keskellä. Itkin sekä salaa ja itkin juoksien karkuun. Itkin, koska tuntui niin pahalta. Viimeinen pisara oli PASA nimisen bändin kappale, nimeltään kesäheinä, jonka jälkeen olin koko loppu tapahtuman muualla. En kestänyt enää. Sitten tulin kotiin ja itkin itseni uneen.

Rönsyilevää romaania kirjavin sanoin

Vähään aikaan en ole käynyt mitään tänne raapustelemassa. Tuntuu, että paljon on ehtinyt tapahtua. Ehkä jopa liikaakin näin lyhyen ajan sisällä. Ensinäkin iloa tulee siltä suunnalta, että sain työharjoittelupaikan, joka on oikea unelma. Tavallaan se stressaa aivan kamalasti. Kahdeksantuntiset työpäivät tälläiselle ihmiselle, joka on kokenut toisinaan todella vaikeaksi muunmuassa viikottain kerran kotoa lähtemisen. Voin vain toivoa, että se antaa puhtia ja rytmiä tähän elämään. Tekemistä ja jotain mitä ehkä jopa odottaa. Toinen onnellinen asia on se, että minusta sitten kuin sittenkin tulee ylioppilas. 3.12. on valmistujaiset. Tuntuu hassulta. Muistan, kun olen ollut joskus toisinaan sukulaisten lakkiaisissa ja tuntuu, että ne ihmiset ovat aina olleet minua henkisesti ja muutenkin paljon vanhemman oloisia. Tunnen itseni vieläkin niin pikkuruiseksi, etenkin kun en ole kovinkaan itsevarma asioista joita teen.

Vaarini tilanne pelottaa minua kokoajan vain enemmän. Viime viikonloppuna olin perheen ja muutamien sukulaisten kanssa mökillä Asikkalassa. Se oli sellainen suloinen hirsimökki keskellä metsää ja kaukana kaikesta. Surullista oli, että mökki oli vuokrattu siksi, että voisimme kaikki yhdessä viettää vaarin kanssa laatuaikaa kokoontuneena yhteen paikkaan pariksi päiväksi, mutta vaarini joutuikin sairaalaan, sillä hän meni entistä huonompaan kuntoon. En olisi tämän takia halunnut edes lähteä mökille. Vaari oli se syy, miksi ajattelin mukaan lähteä, mutta pakosta minut raahattiin mukaan kaikesta huolimatta. Tavallaan siellä oli tylsää, mutta tavallaan ei ollenkaan. Se oli ihan mukavaa vilpoisessa mökissä istua tuijottelemassa rätisevää takkatulta, vaellella yksin metsässä kuunnellen luonnon ääniä, lukea tylsintä kirjaa, jonka olen ikinä avannut (Humiseva harju) ja leikkiä pienten serkkupoikien kanssa, joita en usein näe. Tavallaan sain hetken olla jossain rauhassa kavereiden ongelmilta. Ehkä se on itsekästä ajatella niin, mutta se oli lomaa minulle itselleni, paikassa joka ei kuitenaan ole liian kaukana sieltä, missä ongelmat ovat.

On minulla vieläkin paha olo. Ei se niin helposti lähde pois. Kokoajan olen kauhean epävarma tulevaisuudesta, uusista asioista, sekä niistä menneistä, joita joudun mukanani kantamaan. Psykologilla kävin toiseksi viimeistä kertaa. Hän oli kirjoittanut minulle lapun, jossa kerrotaan asioista, joista olemme keskustelleet, sekä asioista joista hän on eniten huolissaan. Tuon lappusen kanssa joudun mennä terveyskeskukseen ja he laittavat minut jonnekin, jossa on tapaamisia tiiviimmin väliajoin.

Olen myös ehtinyt tehdä erään tärkeän päätösen. Päätökseni on, että alan oikeasti nousemaan tästä mutakuopasta, jonne olen vajonnut ja ehkä jopa osittain itse kaivautunut. Se päätös on hankalaa tehdä. Se vie voimia ja tarvitsee paljon tahtoa. On vaikeaa olla vahva, jos maailma ympärillä imee voimia minusta, kuten Potter tarinoiden ankeuttajat. Imevät iloa pois, mutta tuovat ikävät asiat esille. Silloin on vain mietittävä jotain asioita, joilla on merkitys ja jotka tekevät iloiseksi. Tämän päivän ajatukseni oli mummo, jota en tunne, joka tuli viereeni istumaan bussipysäkin penkille. Hän kehui laukkuani ja alkoi keskustelemaan siitä, että hän ei ole ikinä matkustellut pitkiä matkoja ja puheenaiheet vaihtuivat useasti. Juttelin hänen kanssaan sen tovin odotellessa, kunnes bussini saapui. Hän kiitti seurasta ja minä kiitin takaisin. Se oli oikeasti mukavaa.

Minä olen kuin olenkin joku muu

Toisinaan ihmettelen, että mikä on se syy, minkä takia tätä blogia pidän yllä. Tarkoitus on, että tämä on minun selviytymisblogini, mutta kun minä en tee mitään edes selviytymisen eteen. Pahennan kokoajan tilannettani. Syötän itselleni ajatuksia, joista en pääse eroon. En tee oikeastaan juuri mitään. Olen kotona, enkä keksi mitään kirjoitettavaa, koska mitään ei tapahdu. Pääni on alituinen karuselli. Minä toivon, että löytäisin jonkin ulospääsyreitin tästä tunteesta, joka saa minut tuntemaan oloni tyhjäksi. Tunteesta joka tekee minusta elävän ihmisrobotin, joka tekee vain välttämättömän.

Kädessäni selvä arpi siitä, että olen satuttanut itseäni. Se tuntuu minulle kuin merkiltä siitä, että millainen minä olen. Se tuntuu samalta kun tuntuisi tatuointi. Entäs mitä kertoo se, että join elämäni ensimmäisen kerran, ja join niin, että menetin muistini, koska halusin elää edes muutaman hetken miettimättä. Muutaman hetken paetakseni maailmaa. Ne ovat sellaisia asioita, joita minä häpeän. Minä en haluaisi edes kirjoittaa niitä, mutta jos en kirjoittaisi, tuntuisi että valehtelisin.

Minä olen heikko. Langennut asioihin, joista olen sanonut, että en ikinä tule tekemään. En tunne itseäni enää. Olen joku muu kuin minä. Minä häpeän.

Ehkä minäkin opin vielä joskus lentämään

Olen ollut jotenkin hirmuisen väsynyt. Selaillut vanhoja kuvia, haikaillut menneitä ja tuntenut sitä samaa vanhaa pahaa, joka saa minut jättämään vastaamatta puheluihin ja olemaan vain kotona. Lisäksi olen peloissani. Pelottaa, että jos jokin on pahasti vialla. Kun olen nukkumassa, useinmiten herään tunteeseen, että en voi liikkua. Unihalvaukseen. Niitä on tullut useasti. Mainitsin pienesti lääkärille, joka huolestui. Joudun siis ensi kuussa neurologille, sairaalaan nukkumaan ja tutkituttamaan siinä samalla aivojani. Olen pienenä ollut useasti sairas, tottunut verikokeisiin ja lääkäreihin, mutta tämä on minulle uutta ja erilaista. Yritän siis vain miettiä muita asioita. Aloitin juuri kirjoittamaan tarinaa, johon ripottelen osan elämästäni, mutta ei kuitenkaan tarina minusta. Työnimeksi olen antanut sille tällä hetkellä: Tyttö joka osasi lentää.

Valveunia

Elän kuin tarinaa. Elän satua. Elän unta, mutta olen silti valveilla.

Se tunne, kun nukkuu jonkun vieressä, joka pitelee lämpimästi.

Se tunne kun rakastama ihminen luottaa sinuun ja sinä häneen.

Se tunne kun voit puhua hänen kanssaan kaikesta...

...Kaikesta paitsi tästä sisällä vellovasta rakkaudesta

Eilen elin taas valveunta. En ollut tarpeeksi hereillä lähteäkseni pois.

Keskellä saippuakuplien

Tänään juttelin 10-vuotiaan pikkusiskoni kanssa melkein tunnin. Kyselin häneltä kaikkea. Kaikkea sellaista, mitä en yleensä kysele. Sellaisia syvällisiä. Kaikista ihaninta kaikessa oli, että hän kertoi minulle salaisuuksia, mieltä painavia asioita, joita ei meidän vanhemmille saa kertoa. Vaikka ne tekivätkin mieltäni raskaammaksi, se keskustelu piristi minun päivääni oikeasti. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa oikeasti isosiskoksi. Isosiskoksi, jolle pikkusisko voi kertoa synkimmät salaisuutensa ja unelmansa.

Etsien unelmiani

Tänään metsästin itselleni pienen unelman. 

Haluan oppia puhumaan englantia kunnolla. 

Yhtäkkiä ilman syytä pienelle ajatukselle tuli kovin suuri merkitys.

Juoksien karkuun kaikkea

Jos jokin asia tällä hetkellä painaa eniten, on se, että rakas vaarini on huonossa kunnossa. Samanlaisessa kuin joskus kaksi vuotta sitten. Silloin pelkäsin hänen puolestaan. Silloin sanottiin, että hänelle voi käydä huonosti, mutta ihme tapahtui ja hän parani. Nyt olen kuin palannut takaisin siihen pisteeseen jossa joudun pelkäämään. Voisiko se ihme tapahtua uudelleen? Sitä ei kukaan vielä voi tietää. Kumpa voisikin.

Tänään minulla oli taas psykologi. Pääsin taas vuodattamaan melkein kaikki ajatukset jollekin. Se on niin jännittävää, että miten joku osaa aina kysyä ne oikeat kysymykset minun elämästäni. Tuntuu, että se ihminen tietäisi minusta kaiken. Se asia mikä tuntui vaan tuossa käynnissä erityisen pahalta, oli se, että hän totesi, ettei ole minun kanssani tarpeeksi pätevä. Kertoi olevansa huolissaan ja sanoi, että hän pistää minut jonnekkin eteenpäin. Pelkään aina uusia asioita. Pelkään, että joudun kertomaan itsestäni. Juuri kun olin alkanut tottua. Juuri kun tämä henkilö oli oppinut tuntemaan tarinaani ja kohta joudun aloittamaan sen mutkikkaan kertomukseni aivan alusta uudelle ihmiselle, joka varmastikkin yrittää antaa minulle lääkkeitä ongelmiini. Minä en niitä haluasi. En oikeasti haluaisi. Minulle on niitä yritetty jo antaa. Tiedän, että sorrun niihin jos niitä vielä tarjotaan. Ne tuntuvat niin kiehtovilta. Pieniä pillereitä, jotka veisivät pahaa oloa pois. Minä vain en haluaisi olla niin helppo, että minua parantaisi sormenpään kokoinen tabletti. Minä haluaisin olla minä itse, joka pelastan itseni tästä. Minä en halua olla heikko, pieni ja heiveröinen. Minä haluan olla se ihminen, joka joskus muutamien vuosien päästä voi sanoa ylittäneensä vuoret ja kukkulat itse. Yksin. Käyttämättä pakokeinoja, jotka lamaannuttavat pääni.

Tässä päivässä oli myös muutama positiivinenkin hetki. Näin ystävääni. Sitä syömishäiriöistä, josta olen huolissani. Minulla ainakin oli ihan kivaa ne hetket, kun hänen kanssaan pääsin juttelemaan niistä vakavista ja ei niin vakavista asioista. Se on vain niin kivaa, kun voi kadottaa muun ympäriltä. Keskittyä siihen mitä kuulee. Keskittyä siihen mitä sanoo, koska se ei ole niin tärkeää.

Toinen positiivinen asia oli se, että olin ulkona kävelyllä. Kuuntelin musiikkia ja satunnaistoisto arpoi kappaleen, josta tuli hetkellisesti tavattoman hyvä mieli. Aloin kävellä reippaammin musiikin tahtiin. Minua hymyilytti. Rytmi sai minusta otteen ja lähdin juoksemaan. Juoksu ei tuntunut juoksulta, vaikka sitä se oli. Tuntui kuin olisin tanssinut. Pomppinut ja tuntenut sellaista purkautuvaa onnea, joka oli lähes käsinkosketeltavaa. Se oli varmasti parhaimman tuntuinen hetki koko vuoden aikana. En tiedä miksi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan... Se vain oli.

P.S. Tahdon kiittää teitä ihmisiä, jotka olette minulle kommentoineet, painaneet nappeja ja kertoneet omia kokemuksianne. En oikeasti voi kuvailla sanoin sitä, että miten kivalta se tuntuu. Ja syvät anteeksipyynnöt niille, joille en ole vielä vastannut mitään. Minä aion, mutta olette kirjoittaneet sellaisia asioita, että tuntuu, että omat sanani tällä hetkellä eivät riitä vastalahjaksi. Tuskin oikeasti tulevat riittämäänkään, mutta olen vain niin kiitollinen, että haluan hetken miettiä sanomaanne hetken ja odottaa hetkeä, jolloin olen paremmin kykenevä sanomaan jotain oikeasti järkevää. Minusta tuntuu, että tämäkin merkintä on samaista ja ainaista jauhamista, tai sitten vain luulen niin, koska olen puhunut näistä asioista niin paljon itselleni ja yksin mielessäni. Mutta nyt on hetki kun haluan sanoa tämän: Vaikka en tunne teitä, olette rakkaita. Ikään kuin henkiä ympärilläni, jotka antavat sanasen ja pelastavat osan minua. Kiitos teille siitä.

Rukouksia, joihin en vielä tiedä uskovani

Katson silmiin.Se näkee minut. Minun täytyy olla normaali. Minun täytyy katsoa takaisin.

Alan miettiä: "tilanne on ahdistava", vaikkei se vielä edes olisi ollut. Sitten tajuan, että silmiin katsominen on vaikeaa. Tajuan, että se henkilö näkee minut edessään. Alan keskittyä siihen, että milloin räpäytän silmiäni. Kaikki puhe menee ohi korvieni. Tuntuu, että silmäni painuisivat väkisin kiinni ja alkaisivat vetistää. Tilanne alkaa tuntua epätoivoiselta. Sydän alkaa hakata tuhatta ja sataa. Silmissä sumenee. En pysty enää katsomaan eteeni. Käännän katseeni ja väitän että minuun sattuu. Naamioin ja yritän vain olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta jokainen sekunti on taistelua kohtausta vastaan.

Kuulostaa naurettavalta. Kaikista ironisinta on, että oikeasti se olen minä, joka sen itselleni teen. Kaikki on lähtöisin vain omasta pienestä ajatuksesta, mutta en pääse siitä eroon. Pitkän aikaa olin ilman näitä ajatuksia, kunnes tänään mietin taas tätä minun kiroustani hetkenä, kun äitini puhui minulle. Se on pelottavaa. Uskon nyt, että se oli vain hetkellistä, mutta silti uskallan epäröidä, että mitä jos ei ollutkaan?
Viime kesänä tämä oli kamala ongelma. Sitä tapahtui parhaimpien ystävieni edessä. Sitä tapahtui sukulaisteni edessä. Sitä tapahtui jopa pikkusiskoni edessä. Minä en tiedä miksi. Mutta siitä aion puhua ensi tiistaina psykologille. Minun on jälleen pakko, vaikka viimeksi uskalsinkin sanomaan, että kaikki on jo paljon paremmin. Tuntuu vain, että tämä on kausittaista. Joskus sitä ei ole ollenkaan, joskus se tulee kulman takaa, kun sitä vähiten odottaa ja silloin muistaa jälleen ne kamalimmat hetket, päästää ne sisällensä uudelleen, eikä enää muista kuinka taistella vastaan. Silti minä yritän.

Kerroin teille joskus siitä, että minulla on näiden tilanteiden takia kaulassa jokin koru. Minun vakiokoruni meni rikki. Pärjäsin pitkään ilman sitä, mutta nyt tuntuu siltä, että olisi hankittava uusi. Hassua, että voin luottaa niin paljon johonkin esineeseen, mutta joskus minulla ei ole mitään muuta kuin se minulle rakas koru, tämä blogi, jonne uskallan tulla avaamaan mieltäni ja kuiskatut rukoukset Jumalalle, silloin kun kukaan muu ei ole kuulemassa, vaikka todellisuudessa en tiedä edes, että mihin uskon. Tiedän vain mihin haluaisin uskoa.

Ja niin hassua kun se onkin... Löysin pientä lohtua kappaleesta: Justin Bieber - Pray

Kauneus on valhetta, valhe on kauneutta

Luin koneeltani vanhoja valheita ja vanhatkin valheet sattuvat, jos itse tietää totuuden, mutta kukaan muu ei sitä ääneen ole lausunut. Kertokaa minulle... Milloin ne lopettavat merkityksensä?

Kauan sitten:
(23:52) :haluun vaan nähä meiät tulevaisuudessa heurekan edessä ruohikossa makaamassa ja kuuntelemassa luontoa kauniina kesäpäivänä : )

Tanssien sateesta

Mä olen niin kamalan lyhytvihainen. Riitelin tänään ihmisen kanssa, joka on yksi niistä kaikista tärkeimmistä. Se kaveri, josta olen maininnut. Se kaveri, joka on homo. Se käyttäytyy välillä niin kuin ei muista välittäisi. Niin kuin minä ja muut kaverini olisivat aina kakkossijalla kaikessa. Tänään puhuimme siitä asiasta koneella ja viesteillä. Kesken koko jutun pyysikin hän Helsinkiin ja minä menin. Ajattelin, että saisimme puhuttua asiat järkevästi, mutta niistä asioista ei puhuttu ollenkaan, nimittäin ensimmäinen asia mikä tapahtui, kun astuin bussista.. Aloin hymyilemään. En ole pitkävihainen. Se on kamalaa, sillä ne samat asiat tulee esille uudestaan ja uudestaan, enkä ikinä saa niitä puhuttua, koska aina kun näemme... Musta tulee iloinen. En osaa olla vihainen.

Kävelimme Helsingissä ja oikeastaan se meni siihen, että teimme kokoajan ei mitään. Se oli ihan kivaa kuunnella keskusteluja kaikista maailman asioista. Istuimme tennispalatsissa, syötiin molemmat omenaa ja katseltiin trailereita telkkareista. Olin aika hiljainen, mutta silti oli kivaa. Ei tylsää, vaan oikeasti kivaa. En tiedä. Kaikki ne asiat joista piti puhua, jäi kesken, mutta saimpahan silti yhden mukavan illan. Myöhemmin nähtiin hänen poikaystäväänsä ja juttujen taso oli sieltä hulluimmasta ja väsyneimmästä päästä, mutta minä nauroin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaa nauroin, niin, että se tuntui aidolta nauramiselta. Nauroin ilman, että joutuisin jälkikäteen miettimään nauroinko sittenkään oikeasti. Lopuksi en mennytkään bussilla kotiin, vaikka oli tarkoitus. Kävelin hänen kanssaan. Olimme lähes koko matkan hiljaa, mutta se ei ollut sellaista tukalaa hiljaisuutta. Se oli sellaista hiljaisuutta, kun vieressä on ystävä, joka kuuntelee sitä, kun sinulla ei ole asiaa, eikä hänellekkään tule tylsää.

Ja päivällä, silloin kun olin allapäin riitelystä ja kaikesta muustakin, pikkusiskoni tuli huoneeseeni kaverinsa kanssa juttelemaan ja päiväni parani. Juttelimme siitä, miksi minulla on paha olla ja ne piti mulle sellaisen piristys esityksen. Se oli suloista. Itkin ilosta, koska rakastan pikkusiskoani. Se on joskus se ihminen, jota vihaan kaikkein eniten, mutta joskus se on paljon fiksumpi kuin minä ja osaa oikeasti auttaa.

Etsien kohtalonoikkuja kulkemalla pilkkujen ja merkkien maailmassa

Tässä parin päivän aikana luin kirjan nimeltä Elämäni seinäruusuna. Kävin kolme päivää sitten kirjastossa ja otin sieltä kirjan, jonka etukansi näytti kivoimmalta. Hassuinta sinäänsä, että tuntuu siltä kuin olisin itse tuon kirjan kirjoittanut. Siinä oli kuin kaikki minun ystäväni ja kuin koko elämäni olisi kirjoitettu nurinkurisesti metaforilla ja ajatuksilla, jotka voi tulkita monin eri tavoin. Niin, että kukaan ei ymmärtäisi, että se tarina kertoisi minusta, mutta vain minä voisin sen ymmärtää. Se kieli oli lapsenomaista, mutta oikeasti se tarina kertoi minulle jotain. En tiedä vielä mitä, mutta ehkä se selviää minulle vielä joskus. Ehkä jonain hetkenä elämässä tajuan jotain, mitä kirjan kertoja halusi lukijalleen välittää. Ehkä outoa ajatella, että löytäisin merkityksiä tuollaisiin asioihin, mutta sitä minä teen aina. Etsin ajatuksia, joista voisi joskus tulla minulle tärkeitä.

 

Tämä päivä on osoitettu muutenkin sellaiselle taivasseilailulle. Sellaiselle, että yritetään nähdä kaikessa ne syvällisemmät ja kauniimmat puolet. Katselin ulkona noin tunti sitten tähtiä. Löysin uuden tähtikuvion ja tuntui, kun hetken olisin ollut taas se sama pikkutyttö, joka luki avaruuskirjaa, jossa ihmemaan Liisa joutui mustaan aukkoon. Silloin halusin olla astronautti. Tänään halusin sitä samaa hetken verran uudelleen. Tai entäs se, että ihminen, josta en ikinä olisi kuvitellut ajattelevani oikeastaan mitään, oli tänään se ihminen josta oikeastaan ajattelin eniten. Se puhui tarinoita vertauksin. Kertoi näkemystään maailmasta ja sai minut hymyilemään. Ennen se oli jopa viimeinen ihminen, johon olisin halunnut törmätä. Tänään se oli ihminen, joka sai vatsassani kuohahtamaan edes hetkisen ja vielä niin, että olen varma, ettei se ollut minun kuvitelmaani.

P.S. Kirjoitin juuri lukemani kirjan nimen ja selailin wikipediaa. Kirjasta on tulossa ensi vuoden puolella elokuva, jossa näyttelee lempi tv-sarjani näyttelijä, sekä minulle tärkeimmästä elokuvasarjasta näyttelijä. Hassua, että sekin sai minut hetkeksi hymähtämään.

Yksinäisen keijun unelmat

En taas ole muutamaan päivään kirjoittanut, olen nimittäin ollut kipeänä ja olen vieläkin, mutta päässä ovat asiat olleet sen verran sekaisin, etten ole halunnut edes tähän blogiini koskea, saatika muutenkaan istua tietokoneella. Ei tämäkään ole nyt oikea hetki purkaa sitä painetta tähän tekstiksi, mutta annan teille siitä palasen.

Olen unelmoinut asioista. Olen kuvitellut tarinoita päässäni. Kertonut ne itselleni niin hienosti, että välillä tunsin sellaista iloa, jota en aikoihin ole saavuttanut. Silti olen myös saanut mieleni mahdollisimman alhaiseen tilaan. Tätä minä olen kuunnellut. Tämän sanat ymmärtänyt. En halua kertoa miten sanaset olen tuosta ajatellut, mutta jos kuuntelette... ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.

Satujen puhaltamat hymykuopat

Tänään mulla oli aamusta kaveri kylässä, joten muutamia hetkiä oli ajatella muutakin maailmaa, kuin sitä harmaata ja synkkää. Sen jälkeen olen elänyt siinä tavanomaisessa musiikin ja elokuvien aiheuttamassa transsitilassa, johon vaivutan itseni tietoisesti aina kun on aikaa, jota uskallan käyttää muuhun kun oikeaan miettimiseen.

Nyt illalla tapahtui jotain, mikä toi itselleni aivan ihmeellisen tunteen. Menin Omegle chattiin ja aloin jutella siellä eräälle 18-vuotiaalle pojalle, joka elelee Seattlessa. Sen tarina oli ehkä liiankin traagisen kuuloinen, enkä oikein usko siihen, mutta siinä sadussa oli hetken aikaa kivaa olla mukana heittäytyneenä. Se poika kertoi minulle, että hänen tyttöystävänsä on kuollut yli vuosi sitten. Sen jälkeen hän on ollut masentunut, eikä ole kykenyt tuntemaan mitään muuta kuin tyhjyyttä ja halua kuolla. Heittäydyin asiaan mukaan ja aloin lohduttaa häntä. Kertoa sanoja, joiden koin olevan tilanteeseen oikeita. Keskustelumme oli pitkä. Poika kertoi monia puolia tuntemuksistaan ja sanoi, että kuuntelee yhä tallennettua ääniviestiä puhelimestaan, jossa hänen tyttöystävänsä puhuu. Minä yritin sanoa varovasti, että pojan pitäisi yrittää keksiä itsellensä tekemistä, keskittyä muuhun kuin siihen viestiin... Esittää, että kaikki olisi hyvin, kunnes ehkä jonakin päivänä hän tulisikin oikeasti olemaan onnellinen. Poika totesi sitten johonkin väliin, että minä muistutan häntä hänen tyttöystävästään, jolla oli myös tapana tehdä toisten ongelmista omiaan. Hän kertoi, että jotkin sanani tuntuivat niin tutuilta, että hän melkein olisi uskonut minun olevan se henkilö, jonka hän oli menettänyt. Aivan kuin tytön sielu olisi minun ruumiissani. Koko juttu tuntui epätodelliselta, mutta en välittänyt. Sanoin taas muutamia sanoja, kunnes poika sanoi, että poisti ääniviestin, sillä hänestä keskustelumme oli merkki, että olisi aika päästää irti. Hänestä tuntui siltä, että minä olisin tullut kertomaan sen hänen tyttöystävänään hänelle.

Se kuulostaa tosiaan sadulta, joka ei pidä paikkansa. Ei se varmaan pidäkkään, mutta sillä oli minulle se merkitys, että saan uutta mietittävää. Tuosta tarinasta minä kirjoitan tarinan. Ehkä novellin, ehkä kirjan, mutta siinä on kuitenkin jotain, mikä sai minut edes hetkeksi hymyilemään.

Pehmoisen karheaa tuulta

Mun päätä sekoitettiin eilen. Mulle tehtiin se klassinen temppu, jossa multa kysytään: "Tunnetko sä vielä jotain sitä yhtä kohtaan?" Mä sanoin, että en, ja vielä sillä hetkellä haudanvakavissani sitä tarkotin. Sitten kuulen lisää sanoja: "Oletko sä aivan varma? Mä en usko sitä. Tunteet ei katoa ikinä." Ja sitten mä aloin tosissani miettimään mitä tunnen, ja mä löysin tuolta itseni kätköistä jotain, mitä en ajatellut enää itselläni ripaustakaan olevan. Se on hassua kun joku saa avaamaan omaa mieltä. Se vaan ei tällä kertaa ollut hyvä juttu.

On ollut taas hieman vaikeampaa. Ne kaikki omat asiat. Halu repiä ihoa rikki. Halu itkeä kyyneleitä. Halu maata sängynpohjalla monta päivää lähtemättä minnekkään. Halu olla syömättä ja kuihtua paikoilleen. Mä kamppailen sitä vastaan päivittäin. Tiedän, että joskus sorrun aina johonkin, mutta luotan itseeni sen verran, että tiedän, ettei pahimmat mahdolliset asiat pääse tapahtumaan.

Mutta miksi pahempaa, jos tilanne on kokoajan ollutkin tämä? Sen takia, koska olen niin kamalan huolissani ystävistäni, jotka eivät puhu tunteistaan, mutta tiedän, että ne kärsivät. Niillä on kamalasti kaikkea.

Yksi kaveri asuu omillaan kaukana perheestään, koska joutui muuttamaan uuden koulunsa takia.
Yksi kaveri sairastaasyömishäiriötä, sillä on epävakaa persoona ja se saa kaikenlaisia ahdistusjuttuja.
Yksi kaveri on särkemässä sydäntään, mutta ei tiedä sitä. En osaa kertoa sille, mutta luulen niin. Sitten kun se tapahtuu, niin en tiedä mitä käy. Sillä on muutenkin ollut tosi vaikeaa.
Yksi kaveri on peliriippuvainen, eikä halua nähdä enää ketään. "Ystävät ovat yliarvostettuja."
Yksi kaveri alkoi seurustella. Se on poika. Sen vanhemmat ei hyväksy sitä, että hän seurustelee pojan kanssa. Sillä on myös paljon muuta. Läheisille on käynyt kamalia asioita ja sekin asuu niin kaukana koulunsa takia.
Yhden kaverin eno on saanut sydänkohtauksen.

Tämä on se miksi minun pitää olla vahva. Minun täytyy.

And that's why I want to hurt myself

Sydämeni tyhjät aukot nielevät itsensä pimeään

Tuntuu siltä, että haluan oikeasti vain itkeä. Tänään ravistelin itseni ylös tästä talosta. Näin ihmisiä ja olin mahdollisimman normaali. Päälläni virnistelevä naamio ja kilpenä hilpeitä sanoja ja naurua, jota en oikeasti tarkoittanut.

"Oletko kunnossa?"
"Olen."

Näin käy usein. Melkein aina se on valhe, ja melkein aina se uskotaan.

Sitten minulle kerrotaan tarinoita siitä, kun toiset ovat onnellisia ja rakastettuja. Toisilla on joku vieressä, joku jonka kanssa jakaa koko elämä. Se tuntuu pahalta, vaikka ei saisi. Minun pitäisi osata olla onnellinen toisten puolesta, mutta aina se ei onnistu. Olen liian hyvä näyttelemään. Liian hyvä suojaamaan itseni. Liian hyvä peittämään ne arvet, joiden kuuluisi olla luettavina kasvoillani. Totuus on, että olen yksinäinen ja minusta tuntuu siltä, että tulen aina olemaan. Itsetuntoni on pohjalla, koska kaikki tärkeimmät ja kauneimmat sanat ovat olleet tavalla tai toisella valhetta. Olen pohjalla. Olen rikki mennyt, mieleltäni sairas ihminen.

Kuvitelmat sattuvat enemmän, kuin sen jälkeinen yksinäisyys

Itkin kaksi tuntia, kuunnellen musiikkia, käpertyneenä kerälle. Jätin tanssiharrastuksen. Pitäisi hakea töihin, mutta mä en haluaisi. Oon jäänyt koukkuun ajatukseen ikuisesta lomasta. Siitä, että ei tarvitse katsoa kelloa ja lähteä jonnekkin. Mä myös häpeän itseäni. Olen aina sanonut kaikille, että en voisi koskaan fyysisesti satuttaa itseäni. En vaikka olisi kuinka paha olo, mutta tänään mä ylitin oman rajan. Raavin mun ihoa niin kauan, että se meni verille. Niin kauan, että se kipu alkoi kirvellä ja viedä ajatukset muualle. Niin kauan, että pystyin lopettamaan itkemisen ja odottaa, että ihon kihelmöinti katoaa.

Toissa päivänä olin järjestämässä kahdelle tosi hyvälle ystävälle yllätyssynttäreitä ja tuntuu, että nekin meni ihan pieleen. Niillä kahdella oli hauskaa, mutta monet muut ei siitä paljon mitään irti saaneet. Mä menin vessaan aina hetkeksi. Vuodatin kyyneleen tai kaksi. Katsoin peiliin ja otin esille mitä typerimmän hymyn. Kävelin vessasta ulos muiden luokse ja ilme pysyi. Se on usein melkein liiankin helppoa.

Entäs se yksi ihminen. Se jota en saa mielestäni, ainakaan tavallaan. Ei. En ole mustasukkainen, vaikka se alkoikin hetki sitten seurustella. Ei. En haikaile perään. Ei. En yritä vakuutella nyt itseäni, koska ei ole mitään vakuuteltavaa, mutta se mikä kirvelee, on se, että muistan menneisyydestä hänen suustaan kaikki sanat onnellisuudesta, siitä kuinka hän rakastaa. Mutta nyt kuulen, kuinka silloin joskus hän oli masentunut. Nyt kuulen, kuinka hän on tällä hetkellä onnellisempi kuin ikinä. Sanat samoja, ja huonoja muistoja menneisyydestä. Ei niitä minulle osoitettu, mutta ymmärrän vain kokoajan selvemmin, että ne oikeasti minulle osoitetut, olivat vain valhetta. Siihen asti olin aina kuvitellut, ettei yksikään ihminen voisi sanoa minulle sellaisia asioita. Siihen asti olin ajatellut, ettei kukaan voisi pitää minua niin tärkeänä. Mutta asiat muuttuivat. Minä uskoin sen. Se sai minut tuntemaan itseni edes hetken ihmiseksi, mutta sitten totuus astui esiin. Kaikki olivat vain sanoja, joilla ei ollut todellista merkitystä. Olin valheiden uhri ja minä nielin kaiken. Ei minua haittaa se miten asiat ovat nyt. Minua haittaa se, että minua huijattiin. Toisinaan palaan mielessä aina asioiden alkuun ja muistan millaista oli olla hetken ajan onnellinen ainakin omalla tavallaan. Sitten muistan valheet ja selittelyt, joihin olisin voinut sanoa vastaan. Toisinaan taas löydän itseni sen kaiken jälkeen istumassa Helsingin korkeimmilla portailla sen ihmisen vieressä, joka oli kehittänyt itsellensä uusia murheita. Hän kuunteli surullisen kappaleen soittimesta, toinen kuuloke minun korvassani. Sanat sattuivat. Toivat mieleen oman yksinäisyyden. Katselin portaiden alapäähän. Siellä käveli muita ihmisiä onnellisena. Alkoi itkettää. Sillä nimenomaisella hetkellä tunsin itseni niin heikoksi, että olisin halunnut istua siinä yksin, vaikka... Tavallaan minä olinkin.

Häkkilintu

Mä en tiedä miks mä en ole tänne kirjoittanut kahteen päivään. Ehkä se oli tarkotuksellista. Ehkä mä ajattelin, että se vaan olisi hetken aikaa helpompaa leikkiä, että ei ole mitään mistä kirjoittaa.

Ensinäkin kirjotukset on ohitse. Se tunne, kun oli kirjottanu viimeset rivit paperille, oli maailman helpottavin. Sen voimalla mä jaksoin nyt tähän asti, mutta tänään kaikki on taas toisin. Vanhemmat riitelee, pikkusisko osoittautuu taas maailman isoimmaksi hirviöksi ja selailen taas asuntoja netissä. Mä haluan oikeasti pois täältä. Tuntuu, että usein ne asiat mitkä romahduttaa mielen alas, on joitain mitkä liittyy perheeseen. Vanhempien kommentit tuntuu niin raastavilta. "Mee pois. En jaksa nyt sun naamaa", "En ihmettele että joudut käymää jossain psykiatrilla, ku oot päästäs vialla!", "Sun kaikki kaverit on ihan muusta maailmasta kun sä. Sun pitäs vaan antaa niitten elää omaa elämäänsä."

Mä en jaksa sitä. En vaan yksinkertasesti enää jaksa. Mä haluan pois täältä.

Mulla on paha olo tällä hetkellä nyt myös mun parhaimpien kavereiden takia. Yhden onnistuin suututtamaan, olemalla tavalliseen tapaan niin epätietonen kaikesta, toinen ei oo ottanu muhun yhteyttä kokonaiseen viikkoon ollenkaan, kolmatta mun piti nähdä tänään, mennä ehkä yöksi, mutta se jätti kokonaan vastaamatta puhelimeen... Mikä mussa on vialla? Mä yritän hymyillä. Mä yritän auttaa. Mä yritän olla edes siedettävä, vaikka mun sisältä yrittää kokoajan kummuta tää paha olo muiden näkyville, josta vaan en uskalla kenellekkään niistä enää puhua. Mulla oli ennen toinen blogi. Blogi jossa kirjotin kaikenlaista, mutta nyt en oo kirjottanut sinne mitään itestäni. Se kaikki teksti on siirtynyt tänne. Mua sattuu, mulla on yksinäinen olo, mutta mä päätin, että mä yritän jaksaa. Mun täytyy.

Liimautunut sulkiini, jotka eivät enää lennä

Kurkistin taakseni

Katsahdin uudelleen

Tapasin varjon 

Menneisyyden sirpaleen

Katsoin silmiin

Juoksin pakoon

Karkuun en päässyt

Muistot ovat pysyvää

Miksi lintu avaa siipensä?

Psykologiaika tältä viikolta peruuntui. Se on huono juttu, koska niin kuin aikaisemmin kirjoitin; tällä kertaa olisin oikeasti halunnut mennä puhumaan. Mieli ehtii varmasti vielä muuttua seuraavaan aikaan mennessä. Nyt on tosin hieman helpottunut olo kaikesta huolimatta. Äidinkielen kirjotukset on ohitse. Sain hetken itsekseni hymyillä aiheelle, jonka valitsin: "Mikä vampyyreissä kiehtoo?" Juuri se aihe, joka on jaksanut jollain oudolla tavalla tuoda tähän elämään edes hiukan energiaa, vaikka ajatus kuulostaakin kummalliselta.

Kun pääsin koululta kotiin, halusin vain nukkua. Kirjoittaa tarinoita. Istua ja miettiä ajan kulua ja selata vanhoja koneen tekstejä. Tässä on runo, jonka löysin ja on yksi suosikeistani, koska minä ymmärrän mitä tarkoitan, mutta kukaan ei toistaiseksi ole vielä avannut koodia.
 
Lintu

Aallot lyövät kallioita vasten, jättävät jäljet, mitkä verrattavissa ruoskan koviin iskuihin.
Pieni ja viaton, dramaattinen. Myrsky kaunis asia kuvattavaksi, mutta silti synkkä kuin yö.
Tyrskyt käyvät rantaan, vievät hiekan ja kivet mukanansa, syövät sisäänsä, ja luovat vanhasta uutta. Rosoisesta sileää, sileästä rosoista, mutta kärsiikö mieluummin ollakseen uusi?
Miltä mahtaakaan tuntua kaahautua karheassa, kääntyä ruvelle, vaikeroida ja valittaa niin, että nielu kuin hiekkapaperia.
Kaikki tapahtunut peruuttamatonta, kaikki tapahtuva välttämätön.
Miksi lintu avaa siipensä?

Anna höyhen minun tuuliini

Alotin tän blogin vasta vähän aikaa sitten, joten aattelin, että kysyn teiltä, että onko teillä jotain tietynlaisia toiveita tai ajatuksia siitä, että mitä kirjotan. Aion siis jatkaa suurinpiirtein samaan malliin, mutta nyt teillä on mahdollisuus kertoa, että onko jotain tietynlaisia toivomuksia siitä, että millasia juttuja kirjotan? Haluutteko tietää jotain tiettyjä asioita musta ja mun elämästä, kenties menneisyydestä?

Kysykää, niin kerron kaiken, mikäli jokin askarruttaa tai kiinnostaa.

Tarvitsen kellon, jonka viisarit eivät liiku

"Sulla on ollut kokonainen päivä aikaa!"

Sanoi äitini, kun hetkeksi sorruin valittamaan stressiä siitä, että kuinka ikinä ehdin tehdä kaikkea. Kuinka ikinä jaksan lukea viimeisiin ylppäreihin, kuinka ikinä jaksaisin siivota huoneeni, kuinka ikinä jaksaisin tehdä tekemättömät asiat tehdyiksi.

Musta tuntuu, että mulla ei ole aikaa. Sellaista aikaa, jota uskallan käyttää. Tänään tein tyhmästi. ulkona on nätti ilma, mutta suljin kaihtimet ikkunasta, ja leikin ettei sitä ole. Valot huoneesta sammuksissa, sotku saartaa ympärillä. Ainut asia mitä olen tehnyt, on että olen tuijottanut telkkaria. Ajatellut: "No. Vielä yksi jakso frendejä, vaikka yhtään ei kiinnosta." Jätin jopa tanssin väliin. (Harrastan siis streetdancea) ja se on jotain mitä rakastin joskus muutama vuosi sitten. Nyt aloitin sen uudestaan, koska yritin saada itseni ylös sängystä, ylös aatteista ja aaveista jotka vainoavat minua yhä ja vieläkin, mutta petin itseni ja annoin itseni vain käpertyä peittoihin. Mua varmaan pidetään laiskana, mutta moni pikkuasiakin tuntuu vaikealta. Uskallan valittaa täällä, mutta en halua täyttää kalenteriani, joka on tyhjillään jo muutaman viikon ajalta. Yleensä kirjoitan aina tekemiseni ylös. Se on kuin päiväkirja. Nyt en halua. En ole edes tehnyt mitään.

Tavallaan tuntuu, että nyt kaikesta huolimatta on hieman parempi kausi käynnissä. En tunne itseäni enää täysin tyhjäksi. Asioilla voi olla merkitys. Enää ei tunnu siltä, että kohauttaisin vain olkia, jos meinaisin jäädä auton alle, tai lähtisin vain kävelemään jonnekkin, tuntematta yhtään kauhua siitä, että itseasiassa olisin oikeasti eksynyt.

Se maistuu suussani paremmalta kuin mikään muu

Tänään on ollut sellainen olo, että olen onnistunut piristämään itseäni pikkuajatuksilla ja asioilla.
Olen kokoajan yrittänyt kokoajan keksiä tekemistä ja ajattelemista itselleni ja se tavallaan on toiminut, ainakin hetken verran. Ainut asia mistä tällä hetkellä annan itseni olla huolissani, on se, että tänään en ole halunnut syödä. En ollenkaan tiedä mistä se johtuu. Tulee vain paha olo ja vieläkin pahempi olo siitä, että nyt olen kovin nälkäinen. Ja ehkä hieman myös siitä, että joskus minulla oli esiintymiskammo, mutta pääsin siitä ajan myötä eroon. Nyt huomaan sen valuneen mieleeni takaisin. Tänään olin tapahtumassa, jossa arvosteltiin eräs lyhytelokuva, jossa minäkin näyttelen. Kun elokuva oli näytetty, piti meidän näyttelijöiden ja muiden tekijöiden mennä salin eteen. Kaoin kauhusta ennen sinne kävelyä, ja perillä huomasin, että tärisin. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi yleisön edessä. Oli vaikeaa hallita itseään ja puolet kommenteista menikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En halua olla taas se sama ala-asteen pikkutyttö, joka rupesi itkemään irvistävälle naamalle ja pelkäämään sanoja paperilla, joita joutuu lausumaan ääneen.

Koska yritän olla miettimättä ja ajattelematta, ajattelen muita asioita ja tiedän, että aina loppujenlopuksi päästän nämä asiat takaisin mieleeni silloin kun tulee taas heikko hetki elämässä. Silloin ne ovat vahvempia, koska en ole yrittänyt ajaa niitä pois. Olen pitänyt niitä tallessa, ikäänkuin säilyttäen oikeaa hetkeä varten, jolloin ne voivat taas näyttäytyä ja olla muuta kuin huuruinen kuiskaus alitajunnassa.

Mitä tulee niihin muihin ajatuksiin, joilla yritän siirtää niitä huonoja pois... Olen koukussa tv-sarjaan nimeltä The Vampire Diaries. Aivan naurettavan kuuloista, että sillä voi olla merkitystä minulle, mutta se antaa minulle syyn odottaa aina huomista ja sitä seuraavaa. Sama kun avaa joulukalenterin luukkuja ja odottaa aattoa. Niin pääsee aina päivän lähemmäs viimeistä määränpäätä. Vaikka se on oikeasti outoa, kirjoitan sen tänne, koska haluan jakaa nyt itselleni ja teille sanoina sen, että osaan minä tuntea jotain muutakin kuin arjenharmautta ja alakuloa.

Jason Walker - Echo

Sometimes when I close my eyes

I pretend that I'm all right

But it's never enought

Paljaiden varpaiden taival

Puhalsin kerran

Puhalsin toisen

Hetken tuntui paremmalta, kunnes joku siirsi nappulani takaisin lähtöruutuun

Joskus tuntuu siltä, että olisin vain pikkulapsi. Lapsi, joka tarvitsee kokoajan tukea ja turvaa. Apua selvitäkseen. Tänään olin hetken aikaa ylpeä itsestäni. Ruotsin kirjoitukset ovat ohitse. Tuntui hetken niin vapaalta, kun vain tuntua voi, mutta sitten iski pakokauhu. Mitä jos se ei mennytkään riittävän hyvin?

Tätäkö tunnetta joudun kestämään siihen asti, että saan kuulla uutiset, joita en tahdo kuulla? Kaikki kyselevät minulta: "Miksi elämä romahtaisi yksiin kirjoituksiin. Jos nyt ei mene läpi, voit aina yrittää uudelleen." Mutta ei se ole niin helppoa. Ainut keino juuri nyt on yrittää olla miettimättä. Minä en jaksa tällä hetkellä pienintäkään romahdusta, tunnen nimittäin olevani yksin, vaikka tiedän etten ole.

En kestä sitä, että tälläisestäkin asiasta tulee niin vaikea minulle. Toiset, jotka osaavat ottaa rennosti, niille se on vain sade niskanpäällä. Minulle se on pehmoiset varpaat kävelemässä kuumilla ja terävillä hiilillä.

Lääkehippu lähempänä kun kuvittelinkaan

Viimeisten kirjoitusten aika on lähellä. Voitte varmaan arvata, että se kuormittaa mieltä aika paljon. Lisäksi tuntuu siltä, että jokainen ajatus hakeutuu jonnekin aivan muualle, kuin pitäisi. Se on painostavaa. Huomisen jälkeen onneksi suurinosa (toivottavasti) on ohitse siitä kamalasta urakasta, joka näkyy huoneeni lattialla kasana kirjoja ja papereita. Huonettanikaan en ole siivonnut miltei kahteen kuukauteen. Jos en ole lukenut, olen halunnut itkeä hetken tyynyäni vasten ja kuvitella olevani joku muu ja jossain muualla.

Omituista, tai ehkä ei niin omituista on se, että yleensä minun on ollut vaikea puhua vieraille ihmisille, eli en ole pitänyt ollenkaan siitä, että olen viimeisinä kuukausina joutunut käymään psykologin luona, jonka luokse psykiatri minut passitti, mutta nyt oikeastaan jopa odotan seuraavaa käyntiä. Oikeasti olen iloinen, että se on jo ensi viikon alulla.

Ainiin ja.. todella ihanaa nähdä, että täällä on jo muutama lukija. Periaatteessa kirjoitan tätä itseäni varten, mutta tavallaan se puhuminen aina helpottaa edes vähäsen. Ja enemmän se auttaa, jos joku kuuntelee. Tavallaan se on kuin yksi pieni annos lääkettä minulle.

Siipeni tähän minut lennättäneet

En tiedä kuinka moni tätä blogia tulee lukemaan. Olen vain yksi pieni ihminen tämän pallon päällä tallustamassa, mutta halusin tehdä blogin, jonne voin puhua täysin vapaasti ja nimettömästi itsestäni ja ongelmistani, sekä omasta identiteetistä.

Olen siis 18 vuotias tyttö pääkaupunkiseudulta, jolle on viimeaikoina todettu keskivaikea masennus. Se kulkee kanssani joka ikinen päivä ja sen kanssa minä joudun elämään, vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Nukuttaa itseni ikuiseen uneen. Se on tosin niitä ajatuksia, joilla en halua ystäviäni masentaa. Vaikenen siis niistäkin, sillä en halua näyttää heikolta. En halua olla heikko.

Minulla on neurooseja ja sosiaalista pelkoa, jotka vaikeuttavat elämääni aina toisinaan. Joskus on hyvä olla missä vain ja milloin vain, mutta joskus jopa ystävien seurassa oleminen on itsensä tarkkailua. On vaikeaa olla oma itsensä. On vaikeaa olla päästämättä pakokauhua sisälle. Silloin otan kaulassa roikkuvan korun käteeni. (Minulla on pakko olla aina jokin kaulakoru kaulassa, tai muuten pelkään, etten selviydy), hypistelen sitä käsissäni ja keskityn vain siihen asiaan, joka on käteni ulottuvilla. Hengitän ja yritän rauhoittua, mutta ei se ole taika-amuletti, ei se aina kykene minua pelastamaan.

Minulla on myös ongelmia oman itseni kanssa. Usein väitän itselleni olevani ihastunut, vaikka oikeasti en tuntisi mitään muuta kuin ystävyyttä ja lievää kiinnostusta. Se on ansa, johon olen itseni muutaman kerran päästänyt. Olen elämässäni kunnolla tuntenut vain kolmesti ja kaikissa niissä on suuri väli. Yksi tietty tapaus jätti minuun pahimmat arvet. Kyseinen henkilö sai minut omaan loukkuunsa. Lumosi sanoillaan, jotka eivät pitäneetkään paikkansa. Nyt pelkään, että en voi tuntea enää ketään kohtaan mitään. Se oli viimeksikin niin vaikeaa. Kukaan ei vaikuta mielessäni kiinnostavalta. Kukaan ei vaikuta siltä, että voisin tuntea jotain erikoista. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että en tunne itseäni ollenkaan tytöksi, enkä tosin pojaksikaan. Tunnen olevani jotain siltä väliltä. Tyttö, joka ei halua olla poika, mutta ei tunne itseään tytöksi. En ole ikinä ollut sinut itseni kanssa.

Entä mitä muuta... En koe, että itselläni olisi syömishäiriötä. Mutta silti toisinaan ruoka etoo minua. Silloin kun mietin ruokaa, minulle tulee paha olo. Minua pelottaa, että mitä jos tästäkin tulee ongelma? Mitä jos minä kuihdun? Jätän syömättä ja sairastun? Ruoka on jokaisen päivän pakollinen vastoinkäyminen... Kuinka tehdä siitä jälleen ystävä? En tarkoita, että tämä olisi jokapäiväistä. Tarkoitan sitä, että kun pelkään pelkääväni, minua alkaa pelottaa.

Ja mihin minä uskon. Minä haluan niin kovasti uskoa asioihin. Haluan löytää tuen ja turvan esimerkiksi Jumalasta, mutta se on vaikeaa. Silti uskon edes vähän, sillä olen kokenut niin paljon. Minun on pakko uskoa johonkin. Minun on pakko voittaa pelkoni ja masennukseni, enkä keksi mitään muuta tietä enää. Tuntuu, että kaikkea on jo yritetty.

Minä saatan vaikuttaa teidän mielestä omituiselta, mutta minä kirjoitan, koska minun täytyy kirjoittaa. Minun täytyy puhua. Minun täytyy, jotta oppisin pääsemään yli.